Poika on vastarannalla kaarnanpala kädessään. Hän viittoo ja yrittää lähettää sen veden yli. Ihmiset huutavat, mutta veden pauhu peittää heidän äänensä.
Dingon Kerjäläisten valtakunnassa on paljon muutakin: veriset polvet, resuiset vaatteet, muukalainen, joka tulee tulivaunuilla ja vie pojan mukanaan. Laulu kulkee muutamassa minuutissa rannalta paikkaan, jolle on vaikea antaa osoitetta. Kaarnanpalan tarkoitus on silti selvä. Joku tuolla yrittää saada yhteyden tänne.
Tuo viesti, joka lähti, ei saapunut milloinkaan.
Tilanne tuntuu lohduttomalta juuri siksi, että toinen on jo nähty. Hän seisoo katseen ulottuvilla. Hänen eleensä huomataan, ja hänen aikeensa ymmärretään. Pojan viittominen kertoo, että myös hän haluaa yhteyden. Pelkkä näkeminen ei riitä yhdessä olemiseen.
Silti sama laulu pitää kaarnalaivaa mahdollisena kulkuvälineenä. Kertosäkeessä kerjäläisten valtakuntaan pääsee juuri sillä. Viesti ei saavu, mutta kaarnaan kiinnitettyä mahdollisuutta ei kokonaan oteta pois. Kuulijalle jää ajatus siitä, että juuri tällä pienellä ja heiveröisellä veneellä voisi sittenkin päästä perille.
Kuuntelen Pertti Neumannin vuosina 1984–1986 Dingolle kirjoittamia sanoituksia tämän kaarnanpalan kautta. Noina vuosina ilmestyivät Nimeni on Dingo, Kerjäläisten valtakunta ja Pyhä klaani. Näiden levyjen lauluissa toistuu kiinnostava tapa käsitellä ihmisten välimatkaa. Toista odotetaan, hänelle kirjoitetaan, hänen nimeään toistetaan. Kun ihmistä ei saada lähelle, hänen ympärilleen alkaa kertyä asioita, joista voi yrittää lukea jotakin.
Kun toinen ei ole tavoitettavissa, kaikki alkaa merkitä.
Ajatus on tuttu paljon arkisemmistakin tilanteista. Odottaessa huomio tarttuu oven ääneen ja kadulta kuuluviin askeliin. Tavallinen esine voi muuttua tärkeäksi, koska joku koski siihen tai aikoi antaa sen meille. Paikkaan jää odotus, vaikka paikassa itsessään ei olisi tapahtunut mitään erityistä. Ympäristöä katsoo sen ihmisen kautta, jonka toivoisi olevan siinä.
Neumannin lauluissa tämä taipumus saa välillä hyvin outoja muotoja. Nimi valtaa kertosäkeen, kirjoitus leviää rakennusten seinille, kynsilakkaa ilmestyy asfaltille. Outoa kuvastoa on helppo pitää jonkinlaisena sumuna, joka pitää vain hyväksyä saadakseen nauttia laulusta. Minua kiinnostaa, kuinka tarkasti osa siitä näyttää toimivan. Kun katsoo, mitä kuville tapahtuu, niiden keskeltä löytyy ihmisiä, jotka yrittävät saada toisensa huomaamaan jotakin.
Ainossa puistonpenkillä odottava on pukeutunut toista varten, palelee ja syö kynsiään. Aino on taas myöhässä. Hänen apuaan ja läheisyyttään on kaivattu, mutta lohtua täytyy etsiä ympärillä olevista puluista. Ainon nimeä toistetaan. Lopulta odottaja nousee penkiltä, ja nimi jatkuu vielä sen jälkeenkin.
Tämä on paljon tarkempi tilanne kuin yleinen ikävä. Odottaja on tehnyt valmisteluja. Hän on tullut paikalle ruumiineen, vaatteineen ja odotuksineen. Aino on saapunut lauluun ennen kaikkea nimenä. Sitä voi sanoa uudestaan silloinkin, kun mitään muuta ei tapahdu.
Nimen toistamisessa on sekä hellyyttä että avuttomuutta. Siihen mahtuu pyyntö, moite ja toive ilman, että yhtäkään niistä tarvitsee selittää loppuun. Jokainen toisto antaa kutsulle uuden tilaisuuden.
Ainon poissaoloa ei tarvitse venyttää lopulliseksi hylkäämiseksi. Laulun mittainen odotus riittää. Penkillä istuva ei tiedä, milloin odottaminen kannattaisi lopettaa, ja siinä hän muistuttaa monia muitakin odottajia. Nouseminenkaan ei välttämättä lopeta sitä, mitä päässä tapahtuu. Voi lähteä sovitusta paikasta ja olla silti koko illan jollakin tavalla siellä.
Lohtua etsitään niistä, jotka sattuvat olemaan läsnä. Puluista ei juuri ole vastaamaan siihen pyyntöön, joka on tarkoitettu Ainolle, mutta niitä voi sentään katsella. Laulun vähän surkuhupaisa puisto antaa odottajalle seuraa. Tässäkin poissa oleva ihminen vaikuttaa siihen, miltä ympärillä oleva maailma näyttää. Ilman Ainoa penkki ja pulut olisivat toisenlainen kohtaus.
Tietenkin nimi toistuu myös siksi, että tämä on poplaulu ja sillä on kertosäe. Juuri se tekee ratkaisusta osuvan. Laulun muoto jatkaa samaa odotusta kuin sen henkilö. Säkeistössä voidaan nousta ja lähteä; kertosäkeessä palataan taas Ainoon. Kuulijakin oppii nimen ja huomaa pian odottavansa sen paluuta.
Kirjoitan-kappaleessa kutsulle löytyy suurempia pintoja:
Kirjoitan seiniin autiotalojen
Kirjoitan kuinka sinua tarvitsen
Puhuja kirjoittaa myös yksinäisten rappukäytäviin. Osoite tuntuu olevan vähän kaikkialla, vaikka sanat on tarkoitettu yhdelle.
Tuo mittakaava on laulun hienoimpia asioita. Tarve on henkilökohtainen, mutta sen ilmaisemiseen ei tunnu riittävän paperi. Siihen tarvitaan rakennuksia. Seinät, joiden ohi ihmiset kulkevat, saavat kannettavakseen jotakin sellaista, mikä oikeastaan kuuluisi kahden ihmisen väliseen puheeseen.
Viestin koko ei silti kerro sen mahdollisuudesta löytää vastaanottajansa. Suurellakin seinällä oleva kirjoitus voi jäädä juuri siltä yhdeltä ihmiseltä näkemättä. Kuulemme kirjoittamisen jatkuvan. Laulu jättää meidät kirjoittajan seuraan näyttämättä, tavoittavatko sanat toisen.
Kappaleen muu maailma on levoton. Saluunassa aaveet tanssivat ja tarjoavat juotavaa, muistoihin kuuluu vettä ja omenapuu, unessa rukoillaan ja nähdään toisen kasvot. Herätessä joku juoksee pois. Puhuja vakuuttaa tietävänsä, että toinen oli jossakin lähellä. Varmuus läheisyydestä ja kokemus katoamisesta osuvat samaan hetkeen.
Saluunan ja unen rinnalla seinään kirjoittaminen tuntuu melkein arkiselta. Jossakin on sentään pinta, joka ei juokse pois. Sille voi tehdä jotakin näkyvää ja palata katsomaan sitä myöhemmin. Kirjoitus antaa tarvitsevalle ihmiselle tekemistä silloinkin, kun toinen ei ole mukana tilanteessa.
Myös kirjoituspaikoissa on oma surunsa. Autiotalo on kummallinen paikka viestille, jonka pitäisi löytää ihminen. Rappukäytävässä taas kuljetaan jonkin ohi matkalla muualle. Seiniin tarttuva tarve jää kuin odottamaan, että joku pysähtyisi. Yksityisestä asiasta tulee ohikulkijoiden luettavaa. Yksi heistä voisi olla se oikea.
Kun seuraa kirjoittamisen jatkumista, alun oudot kuvat asettuvat sen ympärille. Muistoissa ja unessa melkein tavoitettu toinen on tarpeeksi lähellä pitääkseen sanoja liikkeessä. Seuraava seinä voi tuntua vielä vaivan arvoiselta.
Pyhän klaanin Kreivin sormuksessa kirjoittamiseen valmistaudutaan kuin tärkeään toimitukseen. Tarvitaan mustetta, sulkakynä, kynttilän valoa, kirjeen sulkevaa vahaa ja sormus, jolla sinetti painetaan. Kynä ja sormus eivät ole pelkkiä erikoisia esineitä huoneessa.
Kreivi vaikuttaa tietävän hyvin, miten kirjoitus saatetaan valmiiksi. Paljon hankalampaa on saada toinen vastaamaan siihen kipuun, jonka vuoksi hän kirjoittaa. Huolellisinkaan kirje ei takaa vastausta.
Ja joka jumalan aamu on aikaa
Samat asiat kirjoittaa
Kirjoittamisen toistumisessa on surullinen sitkeys. Ehkä tänään sanat osuvat paremmin. Ehkä asia tulee sanotuksi tavalla, josta toinen ymmärtää. Hän voi aloittaa uudestaan, mutta ei päättää, saako vastauksen.
Moni tunnistaa tarpeen selittää saman asian vielä kerran, vähän toisin sanoin. Kreivin huoneessa tämä tarve saa kokonaisen kaluston. Kirjeen tekemisessä on monta vaihetta, ja jokainen niistä vie aikaa. Aikaa kuluu joka tapauksessa, vaikka tunne ei liikkuisi mihinkään.
Kirjeen valmistaminen näkyy tarkasti, sen myöhemmät vaiheet jäävät avoimemmiksi. Kreivin olo ei ainakaan tunnu helpottuvan. Sulkakynä saa yhä todistaa hänen tunteistaan, ja kipu jatkuu.
Sormuksen painama sinetti kertoo myös kirjoittajasta itsestään. Kaikkien näiden merkkien ei tarvitse esittää sitä, jota tavoitellaan. Osa niistä sanoo: minä olen tässä, tämä tulee minulta, ota tämä vakavasti.
Seinään kirjoittava ja kynttilän ääressä istuva kreivi eivät ulkoisesti muistuta toisiaan juuri lainkaan. Silti molemmille kertyy käsien ulottuville jotakin tehtävää. Sen varassa voi jatkaa vielä yhden aamun.
Toisinaan ihminen joutuu merkkien tekijästä niiden lukijaksi. Lakatut varpaankynnet alkaa kokemuksesta, että joku seuraa ja tarkkailee. Kun puhuja kääntyy, asfaltilla on kynsilakkaa. Hän pohtii itsekin valvomistaan ja juomistaan. Takana tuntuu silti kulkevan naaraspantteri.
Tilanteessa on komiikkaa, joka kärsisi, jos siitä yrittäisi puristaa liian siistin rakkauskertomuksen. Pantteria ei tarvitse kiirehtiä nimeämään entiseksi tyttöystäväksi. Kynsilakka vetää ajatukset ihmiseen, mutta laulu säilyttää pedon ja kaupungin oman omituisen elämän. Kuulija joutuu liikkumaan samassa epävarmuudessa kuin puhuja.
Suklaapatukka jätetään odottamaan jalkakäytävälle, ja sen tuonut jää itse penkille. Peto ei tule. Silti lakkaa ilmaantuu myös käteen, ja lopun punainen taksi jatkaa samaa tahraa muistuttavaa näkyä. Kertosäkeessä kynnet saapuvat kaupunkiin, vaikka odotettu hahmo jää tavoittamatta.
Tässä on tärkeä ero kaarnanpalaan ja kirjeeseen. Ne on tehty viesteiksi: joku yrittää kertoa toiselle jotakin. Tahra voi puolestaan muuttua merkiksi vasta sen katsojan mielessä. Hän yhdistää sen seuraajaan, jonka olemassaolosta ei saa kunnollista varmuutta. Sama havainto ruokkii sekä epäilyä että halua katsoa uudestaan.
Odotus tekee tässäkin työtä. Mitä vaikeampi hahmoa on saada näkyviin, sitä tarkemmin sen mahdollisia merkkejä seurataan. Tahrasta ei löydy lopullista vastausta. Se saa vain seuraavan asian näyttämään merkitykselliseltä. Punainen taksi olisi voinut tulla kenen tahansa vastaan; tälle kulkijalle se näyttää kuuluvan jo käynnissä olevaan tapahtumaan.
Tunnistan tässä saman huomion takertumisen kuin paljon arkisemmassa odottamisessa, vaikka laulun kaupunki onkin outo. Kun mielessä on joku, yllättävän moni asia alkaa muistuttaa hänestä. Siinä voi olla nautintoa ja vainoharhaisen tuntuista levottomuutta yhtä aikaa. Maailma näyttää vastailevan, mutta ei suostu sanomaan selvästi, mitä tarkoittaa.
Tästä olisi houkuttelevaa päätellä, että onnistunut kohtaaminen lopettaa kaiken tulkitsemisen. Neumann tarjoaa siihen sekä hyvän syyn että tarpeellisen korjauksen.
Hän on se vie ihmisen ovelle. Aluksi toisen ilmeestä ei ole aivan helppo saada selvää. Sitten ovi avautuu, katseet kohtaavat ja ihmiset koskettavat toisiaan. Sanoja ei tarvita samaan tapaan kuin silloin, kun yritetään saada joku tulemaan paikalle.
Neumann tiivistää hetken kolmeen sanaan: ”kosketuksia eikä sanoja”. Ovelle tulijaa ei jätetä miettimään, huomataanko hänet. Toinen on tässä ja vastaa hänen läsnäoloonsa omallaan. Hetkessä on helpotusta, jota penkillä odottava ja seiniin kirjoittava yhä hakevat.
Kohtaamiseen kuuluu kuitenkin myös nimen lausuminen oikein. Nimi on siis yhä tärkeä. Ainossa sitä huudettiin odotuksen keskeltä; tässä se tunnistaa ihmisen, joka on jo lähellä. Sanan tehtävä muuttuu. Se pääsee osaksi sellaista tilannetta, johon Ainon penkillä istuva vasta pyrkii.
Myös Valkoiset tiikerit tarjoaa yhdessäoloa, vaikka sen maailma on täynnä levotonta liikettä, takaa-ajoa, korppeja ja katoavia jälkiä. Keskellä tätä kaikkea puhuja sanoo ymmärtävänsä toista ja tulevansa itse ymmärretyksi. Kuvasto jatkuu silti rikkaana ja arvoituksellisena.
Toisen ymmärtäminen ei tee maailmasta yksinkertaista. Se voi vain muuttaa sen, miten sen keskellä ollaan. Vierellä on joku, jolle kaikkea ei tarvitse aloittaa alusta. Oudot kuvat saavat kuulua myös siihen kokemukseen.
Nimi voi tavoittaa, katse tulla ymmärretyksi ja yhteinen kokemus tehdä paikasta tärkeän. Kun ihminen ei ole saatavilla, nimeltä, kirjoitukselta tai esineeltä aletaan kuitenkin odottaa enemmän. Niiltä pyydetään sellaista vastausta, jonka vain toinen voisi antaa.
Kaikki nämä ihmiset eivät myöskään odota rakastettua. Ruusuvettä-laulussa äiti pyytää poikaansa tuomaan palatessaan ruusuvettä. Pyyntö on pieni ja täsmällinen. Vesi on halpaa, mutta tuoksu tekee siitä erityistä.
Tuollainen pyyntö ulottuu aina hieman tulevaisuuteen. Joku aikoo lähteä ja toinen ajattelee jo hänen palaamistaan. Kun tuot tämän, olet taas täällä. Lahjan ympärille syntyy etukäteen tavallinen hetki: ostos otetaan esiin, se annetaan ja toinen tunnistaa siinä oman pyyntönsä.
Laulussa ympäristön elämä jatkuu. Pyykit kuivuvat, ihmiset kulkevat ja musiikkia soitetaan. Yksi ei kuitenkaan tule vastaamaan. Vaaleat kasvot ja kotikulmille palaava auto tekevät paluusta pahaenteisen. Luen tätä myöhästymisen lauluna, jossa kuolema käy hyvin lähellä: ruusuvettä on viimein ostettu, mutta lahjan antamiseen näyttää olevan liian myöhäistä.
Pienestä ostoksesta tulee silloin hyvin painava. Siihen kuuluu se, mitä toinen halusi, ja se, että hänen toiveensa muistettiin. Ruusuvesi on oikeaa ja pyyntö on tuttu, mutta niiden ympäriltä näyttää kadonneen mahdollisuus tavalliseen lahjan antamiseen. Sen verran odotetusta paluusta on kuitenkin voitu toteuttaa, että lahja on hankittu.
Ympärillä jatkuva arki tekee tästä erityisen kipeää. Muutos ei pysäytä katuja eikä pyykin kuivumista. Siksi juuri pyyntöön sisältynyt pieni yhteinen hetki alkaa painaa. Se olisi mahtunut tähän samaan arkiseen maailmaan, muiden asioiden keskelle. Ruusuveden hankkiminen kertoo, että sen antaja yrittää yhä löytää sille tilaa.
Ruusuvesi ei ole toiselta jäänyt tavara. Se hankitaan hänelle. Tämä erottaa sen esineestä, joka löytyy myöhemmin kaapista ja palauttaa omistajansa mieleen. Tässä voidaan vielä tehdä jotakin toista varten, vaikka hänen vastaustaan ei kuulu. Teolla on merkitystä, mutta sen tekijä joutuu kantamaan merkityksen toisenkin puolesta.
Äidin pyyntö toistuu laulussa ja säilyttää samalla sen hetken, jolloin palaaminen oli vielä luonteva osa tulevaisuutta. Siinä tulevaisuudessa lahjaa odotetaan yhä. Kuulija kuulee samat sanat uudestaan tietäen nyt enemmän kuin ensimmäisellä kerralla.
Perhosen lennossa kuolema erottaa ihmiset jo aivan selvästi. Alussa ollaan lähekkäin maailmanlopun uhan keskellä. Sitten toinen tuo kukkia laulun kertojan haudalle. Ääni jatkaa siis kertomista sieltä, mistä sen ei tavallisen elämän järjestyksessä enää pitäisi kuulua.
Laulava minä kertoo, kuinka eloon jäänyt toinen huusi hänen palaavan perhosena. Haudalla käyvä odottaa takaisin sitä, jonka äänen me kuulemme. Laulu antaa kuolleelle mahdollisuuden katsoa elävää ja puhua hänestä. Kuulijana voin kuulla kummankin kaipauksen, vaikka heidät on jo erotettu toisistaan. Pääsen lähemmäs vainajaa kuin se, joka tuo kukkia. Juuri äänen läheisyys tekee eron kipeäksi.
Myöhemmin elävä katsoo perhosen lentoa kauan ja tarkasti. Perhonen ei vain käy huoneessa pienenä kauniina asiana, jonka huomaa ohimennen. Siinä voisi olla joku, jota ei voi enää pyytää tulemaan tavalliseen tapaan.
Tämä on yksi näiden laulujen selvimmistä tavoista antaa luonnolle ihmisestä kertova merkitys. Perhosen yhteyttä kuolleeseen ei tarvitse hakea mistään yleisestä symbolikirjasta. Elävä ihminen on jo huutanut sen mahdolliseksi. Kun perhonen sitten tulee katseen kohteeksi, sitä katsotaan tämän toiveen läpi.
Laulua voisi lähteä selvittämään kahteen vastakkaiseen suuntaan. Voisi sanoa, että surija kuvittelee perhoseen jotakin, mitä siinä ei oikeasti ole. Tai voisi päättää, että laulun maailmassa vainaja todella palaa. Kumpikaan ratkaisu ei tunnu minusta välttämättömältä. Molemmat kiirehtivät ohi siitä hetkestä, jossa ihminen katsoo.
Hänelle kysymys on tärkeä. Perhosen seuraaminen antaa toiveelle aikaa, vaikka mitään varmaa vastausta ei tulisi. Laulussa on tilaa sekä kuoleman jälkeen jatkuvalle olemassaololle että sille, miten tarkasti jäljelle jäänyt ihminen alkaa katsella elävää maailmaa. Sen taikaa ei tarvitse purkaa pois, jotta surun voisi tunnistaa.
Mukana on myös muisto kahdesta ihmisestä, jotka ovat yhdessä pelänneet ukkosta ja olleet lähekkäin hiljaa. Silloin toisen läsnäolo on voinut riittää. Myöhemmin tarvitaan huuto, toive paluusta ja perhosen pitkää seuraamista. Yhteisen hiljaisuuden muisto kertoo, millaista läheisyyttä yritetään tavoittaa.
Mieleen palaa kaarnanpala. Sen piti liikkua veden yli ja viedä jotakin ihmiseltä toiselle. Perhosen tehtävä on vaikeampi, eikä kukaan voi valmistaa tai lähettää sitä samalla tavalla. Sen ilmestymiseen voi kiinnittää toiveen. Molemmissa toivotaan, että jokin ylittäisi ihmisiä erottavan välin.
Näissä Neumannin lauluissa ikävästä kertyy paljon katsottavaa ja käsin tehtävää. Odottava ihminen lausuu nimen. Toinen täyttää seinän, kolmas sulkee kirjeen. Lahja ostetaan, ja joku seuraa perhosta. Tunteella on seurauksia ympäristössä, vaikka se ei saisi kaivattua ihmistä tulemaan lähelle.
Kerjäläisten valtakunnan kertoja palaa rannalle vielä pojan lähdettyä. Hän heittää kiven, joka rikkoo hänen oman kuvansa veden pinnasta, ja jää odottamaan. Ranta on nyt paikka, jossa toinen oli. Hän haluaa olla siellä, jos poika vielä palaa.
Vesi on välissä. Hän tulee silti uudestaan.