Luku 20

Lauantaiaamuna Terhi Laineesta oli verkossa jo enemmän kuvia kuin Jarkko ehti avata.

Osa oli samoja, jotka olivat kiertäneet uutisissa edellisillasta lähtien. Vanhoja mainoskuvia, tapahtumakuvia KASVOTista, mallikoulun omia esittelykuvia ja yksi viime kevään haastattelun yhteydessä julkaistu henkilökuva. Muutamassa tunnissa niistä oli tullut kuvia murhatusta naisesta, vaikka ne oli otettu aivan muuta varten.

Jarkko sulki kuvahaun ja palasi poliisin tiedotteeseen.

Terhi Laine, neljäkymmentäneljä vuotta. Kuolemaa tutkittiin henkirikoksena. Poliisi selvitti mahdollista yhteyttä aikaisempiin tapauksiin. Terhin KASVOTiin liittyvä aineistohistoria kuului tutkinnan kohteisiin, ja poliisi pyysi tietoja hänen viime päivien tapaamisistaan sekä tapahtumaan liittyvistä yhteyksistään.

Siinä oli kaikki, minkä poliisi sanoi.

Ei tekotapaa. Ei vahvistettua sarjayhteyttä. Ei tietoa siitä, mikä Terhin aineistohistoriassa oli kiinnostanut tutkintaa jo ennen hänen kuolemaansa.

Jarkko ei tarvinnut enempää ensimmäiseen tehtäväänsä.

Hän avasi eilisillan muistiinpanot. Terhi oli ollut pitkän linjan mainosmalli ja myöhemmin mallikouluttaja. KASVOTissa hän oli osallistunut keskusteluun, joka käsitteli mallityön muuttumista, suostumusta ja kuvien käyttöä. Julkisissa esittelyteksteissä häntä kuvattiin kokeneeksi kouluttajaksi, joka valmensi nuoria malleja työelämään.

Sellainen teksti saattoi tarkoittaa mitä tahansa.

Jarkko oli soittanut perjantai-iltana Asemanmäen mallikoululle ja saanut kiinni Minna Hakalan. Tämä oli luvannut puhua lauantaiaamuna, jos Jarkko ei yrittäisi saada häneltä rikospaikan yksityiskohtia.

Jarkko oli luvannut.

Veera Aaltonen oli tullut vastaan koulun julkisissa kuvissa ja vanhoissa kurssiesittelyissä. Minna oli vahvistanut hänen olleen Terhin entinen oppilas ja sanonut, että Veera päättäisi itse, halusiko puhua.

Jarkko kirjoitti uuden tiedoston alkuun kaksi nimeä.

Minna Hakala.

Veera Aaltonen.

Sitten hän poisti otsikosta sanat sarjan mahdollinen viides uhri.

***

Mallikoulun etuosa oli lauantaina auki vain henkilökunnalle.

Poliisin rajaus ei enää ulottunut vastaanottoon eikä harjoittelusaliin, mutta takaosan käytävä oli suljettu, ja Terhin työhuoneen suuntaan johtavalla ovella oli väliaikainen kulkukielto. Peilejä peittäneet verhot olivat yhä puoliksi kiinni. Lattian teippimerkkejä ei ollut siivottu.

Minna istui vastaanottotiskin takana kannettava tietokone edessään. Hän ei näyttänyt tehneen sillä mitään. Jarkon tullessa hän sulki kannen.

– Puoli tuntia, hän sanoi. – Sitten minun pitää soittaa oppilaille, joiden ensi viikon tunnit siirretään.

– Riittää.

Jarkko laski nauhurin pöydälle mutta ei käynnistänyt sitä.

– Käydään rajat ensin. En kysy rikospaikasta enkä siitä, mitä poliisi on teiltä kysynyt. Haluan puhua Terhistä ihmisenä ja opettajana. Käytän nimeänne vain, jos sovitaan siitä.

– Nimen saa käyttää.

– Entä työtoveruus?

– Saa. Me tehtiin yhdessä töitä kahdeksan vuotta.

Jarkko käynnisti nauhurin vasta sen jälkeen.

– Millainen Terhi oli työtoverina?

Minna huokasi nenän kautta.

– Hankala.

Jarkko nosti katseensa.

– Hyvällä vai huonolla tavalla?

– Molemmilla. Se riippui päivästä ja siitä, kummalla puolella väittelyä itse oli.

Minna nojasi kyynärpäillään tiskiin.

– Terhi ei pitänyt siitä, että ihminen sanoi kyllä vain päästäkseen tilanteesta. Ei opiskelija, ei asiakas eikä työkaveri. Jos kysyin siltä, sopiiko joku aikataulu, se saattoi sanoa, että sopii, ja sitten viiden minuutin päästä tulla takaisin kysymään, miksi olin oikeastaan laittanut kaksi asiaa päällekkäin. Ja jos minä vastasin, että koska kaikki muut suostuivat, se sanoi, ettei se ole perustelu.

– Kuulostaa raskaalta.

– Oli se.

Minna hymyili ensimmäisen kerran, eikä hymy ollut erityisen lämmin.

– Se oli myös usein oikeassa, mikä teki siitä vielä raskaampaa.

Jarkko kirjoitti viimeisen lauseen muistiin mutta ei kysynyt heti lisää.

– Näkyikö sama opetuksessa?

– Koko ajan.

Minna kääntyi vähän niin, että näki harjoittelusaliin.

– Meillä on harjoituksia, joissa käydään läpi oikeita työtilanteita. Sovitaan kuvaus, vaatteet, aikataulu, käyttö. Sitten kesken harjoituksen kouluttaja muuttaa jotain. Pyytää vaihtamaan asun, lisäämään videon, jäämään pidemmäksi aikaa. Tarkoitus on, että opiskelija huomaa muutoksen ja reagoi siihen.

– Terhin idea?

– Osittain. Rajojen harjoittelu oli meillä jo ennen sitä, mutta Terhi teki siitä paljon suorempaa.

Minna pudisti päätään.

– Jos joku sanoi hiljaa, ettei oikein haluaisi, Terhi saattoi pysäyttää koko ryhmän ja sanoa: sano se uudestaan niin, ettei kenenkään tarvitse arvailla.

– Oliko siitä hyötyä?

– Oli. Mutta se pystyi myös menemään liian pitkälle.

Minna katsoi Jarkkoa suoraan.

– Se on tärkeä osa, jos kirjoitat tästä. Älä tee siitä sellaista opettajaa, joka aina tiesi oikean rajan vain siksi, että puhui rajoista.

– Missä se meni liian pitkälle?

– Jos opiskelija jännitti, Terhi ei aina osannut erottaa, milloin tämä tarvitsi aikaa ja milloin lisää painetta. Se ajatteli helposti, että jos et pysty sanomaan minulle vastaan tässä turvallisessa huoneessa, miten sanot kuvaajalle, asiakkaalle tai tuottajalle, joka maksaa työstä. Ajatus ei ollut väärä. Tapa saattoi olla.

Minna siirsi paperipinoa sivuun, vaikka se ei ollut heidän välissään.

– Minä olen joskus keskeyttänyt Terhin harjoituksen ja sanonut, että nyt riittää. Sitten me ollaan riidelty siitä opettajanhuoneessa.

– Miten riita päättyi?

– Joskus siihen, että minä olin oikeassa. Joskus siihen, että Terhi oli. Useimmiten siihen, että kumpikin jäi vähän ärsyyntyneeksi ja seuraavana päivänä käytiin asia uudelleen läpi.

Jarkko odotti hetken.

– Mitä hän teki työn ulkopuolella?

Minna hymähti.

– Käveli.

– Sen minä kuulin jo eilen sivulauseessa.

– Se ei ollut sivulause Terhille.

Minna osoitti ikkunan suuntaan, vaikka katu ei siitä kunnolla näkynyt.

– Se saattoi lähteä tästä Asemanmäestä ja kävellä Kaupparaitin kautta Harjulantorille, siitä Vanhan Harjulan puolelle ja takaisin ihan vain siksi, että oli puoli tuntia aikaa. Jos päivä loppui aikaisin, reitti venyi. Se sanoi, että jalan huomaa, missä kohtaa uudet asemanseudun korttelit loppuvat ja vanha Harjula alkaa. Bussista se meni ohi liian nopeasti.

– Ottiko kuvia?

– Joskus. Enemmän se vain katsoi. Uusia julkisivuja, vanhoja liikkeitä, tyhjiä tontteja, mitä milloinkin.

Minna katsoi taempana olevan näytön pimeää pintaa.

– Terhi puhui kaupungista vähän samalla tavalla kuin ihmisistä. Että pitää itse huomata, missä jokin muuttuu. Ei odottaa, että joku muu kertoo.

Jarkko kirjoitti sen muistiin mutta tiesi jo, ettei käyttäisi lausetta sellaisenaan. Se kuulosti liian valmiilta muistokirjoitukseen.

– Milloin tutustuitte?

– Kun Terhi alkoi tehdä meillä enemmän koulutusta. Tunsin sen nimeltä jo ennen sitä, tietenkin. Se oli tehnyt mainoksia kauan.

– Oliko joku kampanja erityisen tunnettu?

Minna mietti.

– Yksi tavaratalon syyskampanja. Se näkyi täällä joka paikassa silloin. Pysäkeillä, lehdissä, kuvastossa. Terhi käytti sitä joskus opetuksessa esimerkkinä siitä, miten paljon samasta kuvauksesta voidaan tehdä eri rajauksia.

Jarkko nosti katseensa.

– Onko teillä siitä aineistoa täällä?

– On varmaan opetuskansiossa. Ei Terhin huoneessa.

Minna nousi ja meni harjoittelusalin sivuseinällä olevalle matalalle kaapille. Hän avasi kaksi ovea, veti esiin harmaan kansion ja selasi muovitaskuja.

– Tässä.

Hän laski pöydälle vanhan lehti-ilmoituksen, jonka reunassa näkyi taitoksen jälki. Paperi oli skannattu myöhemmin uudelleen, mutta alkuperäinen painojälki erottui yhä.

Kuvassa Terhi oli ehkä kaksikymppinen. Hän seisoi kolmen neljäsosan kulmassa selin kameraan ja katsoi olan yli. Toinen käsi lepäsi matalalla, suoralla tasolla, ehkä tavaratalon esittelypöydällä tai lavasteella. Käden, olkapään ja kuvan oikean reunan väliin jäi kulmikas vaalea alue, joka teki sommittelusta avoimemman kuin poseeraus itsessään olisi muuten ollut.

Jarkko katsoi kuvaa sen verran kuin vanhaa mainosta katsottiin.

– Tämäkö oli se iso kampanja?

– Yksi kuvista. Niitä oli monta. Ulkomainoksissa taisi olla toinen pääkuva.

– Saanko ottaa tästä viitekuvan muistiinpanoihini?

– Saat, jos sitä ei julkaista tästä kopiosta. Oikeudet eivät ole meidän.

– En julkaise ilman oikeudenhaltijan lupaa.

Jarkko otti puhelimella kuvan koko sivusta, niin että myös lehden nimi ja kampanjan tiedot jäivät näkyviin.

– Kuka tämän tilasi?

Minna kertoi tilaajan. Jarkko tunnisti vanhan paikallisen tavarataloketjun, jonka myymälöitä oli lapsuudessa näkynyt eri puolilla Lystikkälää. Ketju oli kadonnut katukuvasta jo vuosia sitten: osa myymälöistä oli suljettu, osa vaihtanut omistajaa suuren yritysjärjestelyn yhteydessä.

– Oliko Terhillä itsellään vielä alkuperäisiä kuvia tästä?

– Ainakin vedoksia. Varmaan juuri niitä, joita nyt kaivettiin arkistoa varten. Mutta tästä sinun pitää kysyä joltakulta muulta. Minä en tiedä, mitä kaikkea oli hänen omissa papereissaan ja mitä tapahtuman aineistossa.

Jarkko nyökkäsi.

Hän ei kysynyt, oliko sama kampanja ollut Terhin pöydällä perjantaiaamuna.

Se jäi Minnan kanssa sovitun rajauksen ulkopuolelle, eikä hän tiennyt sitä muutenkaan.

***

Veera halusi tavata muualla kuin mallikoululla.

He istuivat myöhään aamupäivällä pienessä kahvilassa Harjulantorin laidalla. Lauantaikauppa kävi ikkunoiden takana tavalliseen tahtiin. Ihmiset tulivat kauppakassien kanssa sisään, lastenvaunuja nostettiin kynnyksen yli ja kaksi pöytää kauempana joku puhui puhelimeen remontista.

Veera oli kaksikymmentäneljä. Hän teki nykyään mallintöitä satunnaisesti muun työn ohessa eikä ollut käynyt koululla säännöllisesti pariin vuoteen.

– Minna sanoi, että haluat kirjoittaa Terhistä etkä siitä huoneesta, Veera sanoi.

– Niin haluan.

– Hyvä.

Veera pyöritti kahvikupin kantta sormellaan.

– Minä en tiedä, osaanko sanoa siitä mitään kaunista juuri nyt.

– Ei tarvitse sanoa kauniisti.

Veera katsoi häntä hetken ja nyökkäsi.

– Minä vihasin sitä ensimmäisen vuoden aikana aika monta kertaa.

– Miksi?

– Koska se ei antanut minun piiloutua kohteliaisuuden taakse.

Veera kuvasi harjoituksen vain pääpiirteittäin. Terhi oli jatkanut painostamista, kunnes Veera sanoi ääneen, ettei halunnut vaihtaa asua.

– Se vei sen tarkoituksella niin pitkälle, että minun piti sanoa se niin, ettei kukaan voinut olla kuulematta, Veera sanoi. – Minusta siinä oli myös häpeää. Koko ryhmä katsoi.

– Puhuiko Terhi kanssasi sen jälkeen?

– Illalla tuli viesti. Ei anteeksipyyntö. Se kirjoitti, että oli tarkoituksella vienyt harjoituksen pitkälle ja että jos halusin, voitiin käydä se kahdestaan läpi seuraavana päivänä. Minä en halunnut.

– Muuttuiko käsityksesi myöhemmin?

Veera katsoi ulos ikkunasta.

– Ei heti.

Seuraavana keväänä Veera joutui oikeassa kuvauksessa tilanteeseen, jossa häneltä pyydettiin sovitun lisäksi liikkuvaa kuvaa ja häntä painostettiin jäämään pidemmäksi aikaa. Silloin Terhin kysymys palasi mieleen.

– Missä kohdassa suostuit tähän? Veera sanoi. – Se ärsyttävä lause. Minä sanoin, etten suostu videoon, koska siitä ei ollut sovittu, ja lähdin siihen aikaan kuin piti.

– Miten kävi?

– Ne kuvasivat ilman minua. Maailma ei loppunut.

Veera hymyili nyt vähän.

– Sen jälkeen minä tajusin, miksi Terhi teki sitä. En vieläkään ajattele, että sen tapa oli aina hyvä. Jos joku on kahdeksantoista ja valmiiksi epävarma, häpeä ei ole paras opetusväline.

– Sanoitko sen Terhille?

– Sanoin myöhemmin. Se oli eri mieltä siitä, oliko se häpeää vai paineensietoa.

– Riitelittekö?

– Tietenkin.

Veera nauroi kerran lyhyesti.

– Se oli yksi ärsyttävimmistä ihmisistä, jotka ovat opettaneet minulle jotain oikeasti hyödyllistä.

Jarkko kirjoitti lauseen ylös.

***

Johanna vastasi puhelimeen vähän yhden jälkeen.

– Korpela.

– Salonen. Minulla on yksi rajakysymys ennen kuin julkaisen Terhistä henkilöjutun.

– Millainen?

– En pyydä hyväksyntää jutulle. Haluan tietää, onko tutkinnassa jotain sellaista julkisen tiedon ulkopuolella olevaa turvallisuusasiaa, jonka takia Terhin työtovereiden tai entisten oppilaiden nimeäminen heidän omalla suostumuksellaan vaatisi poikkeavaa harkintaa.

Linjalla oli hetken hiljaista.

– Keitä olet nimeämässä?

– Minna Hakalan työtoverina ja Veera Aaltosen entisenä oppilaana. He puhuvat Terhin opetuksesta ja työurasta. Eivät viimeisestä päivästä tai tutkinnan yksityiskohdista.

– Ovatko he suostuneet nimillään?

– Ovat.

– Minulla ei ole sellaista turvallisuusvaroitusta, jonka perusteella pyytäisin sinua jättämään heidät nimeämättä.

Jarkko kirjoitti vastauksen muistiin.

– Hyvä.

– Jos saat heiltä tietoa Terhin viime päivien KASVOT-yhteydenotoista, ohjaa alkuperäinen aineisto meille ennen kuin sitä aletaan levittää.

– Teen niin kuin Ellan kohdalla. Mutta tässä jutussa sellaista ei ole.

– Selvä.

Jarkko mietti hetken, kysyisikö mahdollista sarjayhteyttä. Hän tiesi vastauksen ennen kysymystä.

– Poliisin eilinen tiedote on edelleen voimassa sellaisenaan?

– On. Tutkimme henkirikosta ja mahdollista yhteyttä aiempiin tapauksiin. Muuta en kommentoi tällä hetkellä.

– Riittää.

Johanna ei pyytänyt juttua nähtäväkseen. Jarkko ei tarjonnut sitä.

Puhelu päättyi siihen.

***

Päivi luki henkilöjutun ensimmäisen version iltapäivällä ja pysähtyi otsikkoon.

– Tämä on liian hyväntahtoinen, hän sanoi.

Jarkko kääntyi katsomaan näyttöä.

Terhi Laine opetti nuoria malleja puolustamaan omia rajojaan

– Totta se on.

– On, mutta sinun oma juttusi on parempi kuin otsikko. Tässä Terhi muuttuu heti ihmiseksi, jolla oli yksi opetus annettavana muille. Tekstissä sinulla on myös se, että hän pystyi painostamaan oppilasta liian pitkälle.

– Ehdotus?

Päivi luki Minna Hakalan ja Veera Aaltosen kohdat uudelleen.

– Tee otsikosta havainto, älä muistolausetta.

Jarkko kirjoitti muutaman vaihtoehdon.

Lopulta he päätyivät yksinkertaisempaan.

Terhi Laine vaati oppilaitaan sanomaan rajansa ääneen

– Parempi, Päivi sanoi. – Siinä ei vielä kerrota, oliko tapa aina oikea.

Jarkko nyökkäsi.

Jutun alussa oli Terhin työura, ei murha. Kuolema ja poliisin tutkinta tulivat toisessa kappaleessa vain sen verran kuin lukijan piti tietää, miksi juttu julkaistiin nyt.

Jarkko ei kirjoittanut, että Terhi oli antanut Veeralle rohkeuden sanoa ei.

Veera oli sanonut ei itse.

Kaupunkikävelyistä tuli yksi lyhyt kappale.

Vanha tavaratalokampanja tuli jutun loppupuolelle osaksi työuraa. Jarkko käytti mallikoulun opetuskansiosta vain tiedon kampanjan olemassaolosta ja varmisti tilaajan nimen lehtiarkistosta. Kuvaa hän ei julkaissut. Oikeudenhaltija oli vielä selvittämättä, eikä yhdellä kuvalla ollut henkilöjutussa sellaista arvoa, että asiaa olisi pitänyt kiirehtiä.

KASVOT-yhteys pysyi poliisin julkisen tiedon tasolla. Terhin vanhaa kampanja-aineistoa kuului tapahtuman retrospektiiviseen kokonaisuuteen. Poliisi tutki hänen siihen liittyviä yhteyksiään osana henkirikostutkintaa.

Päivi luki lopun kahdesti.

– Tämä kohta, hän sanoi.

Jarkko nojautui lähemmäs.

Viimeisessä kappaleessa hän oli kirjoittanut, että Terhin työn ytimessä oli ollut oikeus päättää itse, mihin oma kuva ja oma keho suostuivat.

– Kuulostaa siltä kuin sinä selittäisit hänet yhdellä teemalla, Päivi sanoi.

Jarkko poisti lauseen.

– Parempi ilman.

– Niin.

Juttu päättyi Veeran lauseeseen siitä, että Terhi oli yksi ärsyttävimmistä ihmisistä, jotka olivat opettaneet hänelle jotain hyödyllistä.

Jarkko julkaisi jutun vähän ennen neljää.

Hän seurasi julkaisua ensimmäiset minuutit tavalliseen tapaan. Kuvatekstit olivat oikein, Minnan ja Veeran nimet oikein, poliisin tiedotteen linkki toimi. Yksi lukija lähetti toimitukselle heti viestin, jossa kertoi olleensa Terhin oppilaana vuosia aiemmin ja muistavansa tämän aivan toisenlaisena. Jarkko vastasi pyytämällä yhteystietoja myöhempää keskustelua varten mutta ei lisännyt mitään julkaistuun tekstiin.

Päivi oli jo siirtynyt toiseen uutiseen, kun Jarkko avasi mallikoululla ottamansa kuvan vanhasta tavarataloilmoituksesta.

Hän suurensi alareunan pienet tekstit.

Tilaaja oli sama vanha tavarataloketju, jonka nimen Minna oli maininnut. Kuvaajan nimi löytyi, samoin kampanjan tuotantoyhtiö. Pienessä painotekstissä oli myös arkistokrediitti, jota Jarkko ei ollut huomannut koululla.

Hän avasi vuoden 2023 luovutusluettelosta oman taustakopionsa ja haki ketjun nimeä.

Yksi osuma.

Vanha syysmuotikampanja.

Aineistoerä oli merkitty alkuperäisen oikeudenhaltijan kautta luovutukseen tulevaksi fyysiseksi ja digitaaliseksi kokonaisuudeksi. Rivin yhteydessä oli erätunnus.

Jarkko katsoi sitä pitkään vain siksi, että tunnisteen muoto tuntui tutulta.

Ei nimi.

Muoto.

Hän avasi vuoden 2018 tausta-arkistonsa ja sieltä kansion, johon oli kerännyt vuoden 2014 teknisen tuotannon yritys- ja laskutustietoja. Osa aineistosta oli tullut yrityksiltä suoraan, osa julkisista hankinta- ja tapahtuma-asiakirjoista, osa lähteiltä, joiden tiedot hän oli aikanaan varmistanut toisesta suunnasta ennen käyttöä.

Hakutoiminto löysi saman merkkijonon yhdestä laskutuserittelystä.

Jarkko avasi tiedoston.

Vuoden 2014 KASVOTin teknisessä työpaketissa oli rivi vanhan tavaratalokampanjan digitoinnista ja kuvailutietojen tarkistuksesta. Sen vieressä oleva erätunnus oli sama kuin vuoden 2023 luovutusluettelossa.

Hän vertasi merkkejä yksi kerrallaan.

Sama.

Jarkko ei tehnyt siitä vielä päätelmää ihmisestä.

Se oli ensimmäinen kerta, kun Terhin kampanjan nykyinen luovutuserä ja vuoden 2014 tekninen työpaketti asettuivat hänen omassa aineistossaan suoraan päällekkäin.

Hän avasi vielä vuoden 2018 henkilöstövertailunsa. Siinä oli useita tuttuja arkistotyön nimiä. Tero Niemelä oli yksi niistä: vuoden 2018 työ oli todennettu, vuoden 2023 nykyinen tehtävä tiedossa, mutta vuoden 2014 täsmällinen työpaketti jäi edelleen osoittamatta.

Jarkko sulki vertailun.

Erätunnus kertoi työpaketista.

Se ei kertonut, kuka sitä oli tehnyt.

***

Sunnuntaina tavarataloketju löytyi nopeammin kuin sen arkisto.

Ketju oli sulautunut vuosia aikaisemmin suurempaan vähittäiskauppakonserniin. Brändi oli kadonnut, mutta yhtiöjärjestely ei ollut vienyt kaikkea mukanaan. Vanhat kiinteistöasiakirjat, markkinointisopimukset ja osa kampanja-aineistoista oli säilytetty, koska konserni oli perinyt myös niiden käyttö- ja omistusoikeuksiin liittyvät vastuut.

Jarkko löysi konsernin yritysarkiston yhteystiedon vanhasta lehdistötiedotteesta ja lähetti viestin sunnuntaiaamuna.

Hän kysyi kampanjasta, erätunnuksesta ja vuoden 2014 luovutuksesta KASVOTiin.

Vastaus tuli sunnuntai-iltapäivällä ihmiseltä, jonka titteli oli arkistovastaava. Hän vahvisti, että vanhan ketjun kampanja-aineistoja hoidettiin edelleen osittain Vaskilahdessa, entisen tavaratalon hallinto- ja arkistotiloissa. Vuoden 2023 luovutukseen liittyvä erätunnus löytyi heidän nykyisestä luettelostaan.

Vuoden 2014 papereiden osalta hän pyysi aikaa maanantaiaamuun.

Jarkko vastasi voivansa tulla paikalle.

Maanantaina kello kymmenen sopi.

Päivi luki viestiketjun maanantaiaamuna toimituksessa ennen kuin Jarkko lähti.

– Mitä sinulla on nyt varmasti? hän kysyi.

Jarkko käänsi kannettavan häntä kohti.

– Terhin vanhan kampanjan sama erätunnus näkyy vuoden 2023 luovutusluettelossa ja vuoden 2014 teknisen työn laskutuserittelyssä. Vuoden neljätoista työpaketin yritystaso on vanhastaan varmistettu. Henkilö ei ole.

– Tavaratalon arkisto?

– Vahvistaa, että heidän aineistonsa on sama erä. Tänään selviää, mitä heillä on vuoden 2014 luovutuksesta.

Päivi katsoi näytöllä rinnakkain olevia asiakirjaviitteitä.

– Mitä tuo näyttää toteen?

– Että sama kampanjaerä kulkee näissä aineistoissa. Ei vielä sitä, kuka vuoden neljätoista työpaketin käsitteli.

– Eli Vaskilahdesta haet asiakirjajälkeä, et nimeä.

– Niin. Ensin haluan tietää, mitä alkuperäisestä luovutuksesta on säilynyt.

– Hyvä.

Päivi sulki kannettavan kannen puolittain, mutta Jarkko pysäytti sen kädellään.

– Jos löydän paperin, jossa on nimi, se ei mene verkkoon suoraan Vaskitorilta.

– En ajatellutkaan, että menisi.

– Sanoit sen äänellä, josta kuuli, että ajattelit kuitenkin.

– Minä olen toimituspäällikkö. Minun tehtäväni on ajatella myös asioita, joita sinä et ole tekemässä.

Jarkko hymähti.

Päivi muuttui vakavammaksi.

– Terhin henkilöjuttu on julkaistu ja seisoo omillaan. Tämä on eri työ. Älä anna sen muuttua jälkikäteen perusteluksi sille, miksi Terhistä piti kirjoittaa.

– En anna.

– Ja jos paperi on olemassa mutta et näe sitä, sinulla on tieto paperin olemassaolosta. Ei sen sisällöstä.

– Niin.

– Sitten mene.

***

Vaskitori avautui maanantaiaamuna veden suuntaan harmaana ja kirkkaana.

Jarkko nousi metrosta torin laidalle ja käveli kauppahallin ohi vanhojen liiketalojen suuntaan. Entinen tavaratalo oli edelleen helppo tunnistaa rakennukseksi, jonka tarkoitus oli joskus ollut vetää kokonainen kaupunginosa saman katon alle. Katutason suuret ikkunat oli jaettu pienemmille liikkeille, mutta ylempien kerrosten pitkä julkisivu ja tavarahissin huomaamaton sivuovi kuuluivat toiseen aikaan.

Konsernin nimi näkyi vain pienessä kyltissä sivukäytävän ovella.

Arkistovastaava Hanna Vuorinen tuli hakemaan Jarkon aulasta.

– Meillä ei ole täällä koko konserniarkistoa, hän sanoi heti matkalla hissiin. – Lähinnä vanhan Vaskilahden ketjun markkinointiaineistoa, kiinteistöpapereita ja sellaista hallintoa, jota on tarvittu paikallisesti. Vanhimmat sopimus- ja kuittausasiakirjat on keskitetty muualle.

– Mutta kampanja on täällä?

– Kampanjan työaineistoa on.

Hissi oli tavallista toimistohissiä suurempi. Yhden seinän metallipinta oli alaosastaan naarmuinen, kuin hississä olisi vuosien ajan kuljetettu laatikoita ja telineitä.

Kolmannessa kerroksessa käytävä avautui huoneisiin, joissa oli sekä uusia arkistokaappeja että vanhoja matalia vetolaatikostoja. Yhdestä ikkunasta näkyi osa Vaskitoria ja veden reuna. Toisella puolella rakennusta näkymä osui sisäpihalle, jossa entisen tavaratalon lastausrakenteita oli muutettu jäte- ja huoltopisteiksi.

Hanna vei Jarkon neuvotteluhuoneeseen.

Pöydällä oli valmiina kolme kansiota ja tulostettu luovutusluettelo.

– Aloitetaan siitä, minkä pystyn näyttämään suoraan, hän sanoi.

Ensimmäisessä kansiossa oli vanhan syysmuotikampanjan aineistoluettelo. Paperit olivat eri vuosilta: alkuperäisiä tuotantolistauksia, myöhempiä oikeusmerkintöjä ja uudempi yhteenveto siitä, mitä kampanjasta oli edelleen olemassa.

Jarkko löysi Terhin nimen yhdeltä mallilistalta.

Se ei tuntunut uudelta löydöltä. Hän tiesi jo, että kampanja oli Terhin.

Hanna käänsi seuraavan sivun.

– Tässä on fyysisten säilytyserien vanha sisäinen tunniste. Ja tässä se tunnus, jolla sama kokonaisuus on nyt menossa luovutukseen.

Jarkko katsoi numero- ja kirjainjonoa.

Sama kuin lauantaina.

– Tunnus ei siis ole syntynyt nyt luovutuksessa?

– Ei. Se on vanha meidän pään tunniste. Uudessa luettelossa siihen on liitetty vastaanottavan organisaation omat tunnukset, mutta tämä vanha on säilytetty alkuperätietona.

– Ja tämä erä kävi KASVOTissa vuonna 2014?

Hanna avasi toisen kansion.

– Kävi. Ainakin osa fyysisestä ja digitoitavasta aineistosta. Meillä on lähetys- ja palautusmerkinnät.

Jarkko veti kannettavan esiin.

– Minulla on vuoden 2014 teknisen tuotannon laskutuserittely, jossa sama tunnus näkyy työpaketin kohdalla. Saanko näyttää sen?

– Näytä.

Jarkko avasi tiedoston ja käänsi näytön Hannalle. Hän ei näyttänyt lähdetietojaan eikä muita työpaketteja, vain rivin ja sen ympärillä olevan laskutuksen kontekstin.

Hanna vertasi tunnusta omaan luetteloonsa.

– Sama erä.

– Oletko varma, ettei tunnusta ole voitu käyttää kahdesti?

– Tässä järjestelmässä ei tämän aineiston sisällä. Ja kampanjan nimi täsmää myös.

Jarkko kirjoitti varmennuksen muistiin.

Vuoden 2023 luovutusluettelo.

Vuoden 2014 laskutuksen työpaketti.

Asiakkaan oma aineistoluettelo.

Kolme eri lähdettä, sama fyysinen aineistoerä.

– Mitä teillä on vuoden 2014 vastaanotosta? hän kysyi.

Hanna veti kolmannen kansion lähemmäs.

– Tässä kohtaa tulee raja.

Kansiossa oli luettelo hallinnollisista asiakirjoista, ei itse asiakirjoja. Vuoden 2014 kohdalla näkyi lähetyspäivä, erätunnus ja viittaus erilliseen vastaanotto- ja palautuskuittaukseen.

– Kun alkuperäistä aineistoa annettiin ulos, siitä tehtiin erillinen kuittaus, Hanna sanoi. – Vastaanottaja vahvisti erän sisällön ja myöhemmin palautuksen. Se oli tavallinen käytäntö silloin, kun liikkui fyysisiä vedoksia, levyjä tai muuta sellaista, jonka katoamisesta olisi tullut meille oikeus- ja korvausongelma.

Jarkko katsoi asiakirjaviitettä.

– Onko kuittaus olemassa?

– Rekisterin mukaan on.

– Missä?

– Ei täällä.

Hanna käänsi luettelon niin, että Jarkko näki siirtomerkinnän.

– Kun ketju sulautettiin konserniin, osa hallinnollisista alkuperäisistä siirrettiin keskusarkistoon. Markkinointiaineisto jäi tänne, koska sitä käytettiin edelleen paikallisesti. Sopimus- ja kuittauspaperit keskitettiin.

– Onko teillä skannia?

– Tästä ei näytä olevan. Ainakaan meidän paikallisessa järjestelmässä.

– Näkyykö tässä rekisterissä, kuka kuittasi erän vuonna 2014?

Hanna pudisti päätään.

– Ei. Tässä näkyy asiakirjatyyppi, päiväys, erätunnus ja keskusarkiston säilytysviite. Henkilönimi on itse alkuperäisessä, jos lomake on täytetty normaalisti.

– Muistatko nimeä muuten?

Hanna katsoi häntä niin kuin kysymys olisi ollut kohtelias mutta huono.

– En ollut hoitamassa tätä vuonna 2014. Ja vaikka olisin nähnyt paperin joskus myöhemmin, en lähtisi muistista sanomaan nimeä, kun alkuperäinen voidaan hakea.

– Hyvä vastaus.

– Arkistossa se on ainoa järkevä vastaus.

Jarkko hymähti.

– Kuinka nopeasti alkuperäisen saa?

– Se riippuu keskusarkistosta. Voin tehdä hakupyynnön nyt ja merkitä, että kyse on käynnissä olevaan media- ja oikeustietotarkistukseen liittyvästä asiakirjasta. En lupaa tälle päivälle.

– Saanko pyynnön vahvistuksen?

– Saat sen tiedon, että pyyntö on tehty. Itse asiakirjan luovutettavuus katsotaan erikseen, koska siinä voi olla henkilötietoja ja vanhoja sopimustietoja.

– Riittää tässä vaiheessa.

Hanna avasi oman koneensa.

Jarkko katseli sillä välin pöydällä olevaa kampanjaluetteloa. Terhin nimi oli yhdellä rivillä muiden nimien joukossa. Vanhan kampanjan työpäivät, kuvaaja, tuotantoyhtiö ja käyttöversiot täyttivät sivuja paljon enemmän kuin yksi myöhemmin tunnetuksi jäänyt kuva.

Mallikoulun opetuskansiossa kuva oli ollut esimerkki vanhasta urasta.

Täällä se oli osa omistettua aineistoerää.

Vuonna 2014 sama erä oli muuttunut tekniseksi työpaketiksi.

Jarkko ei tiennyt vieläkään, kuka oli ottanut sen vastaan tai koordinoinut sen käsittelyn.

Hanna täytti hakulomakkeen rauhallisesti. Hän varmisti erätunnuksen kahdesti, lisäsi vuoden 2014 päiväyksen ja valitsi asiakirjatyypiksi vastaanotto- ja palautuskuittauksen.

– Keskusarkiston viite täsmää, hän sanoi. – Lähetän.

Hän painoi painiketta.

Hetken kuluttua näytölle tuli vahvistusnumero.

Hanna käänsi näytön Jarkolle sen verran, että tämä näki pyynnön tilan.

Hakupyyntö vastaanotettu.

Jarkko kirjoitti vahvistusnumeron muistiin ja pyysi Hannaa lähettämään hänelle sähköpostilla tiedon pyynnön tekemisestä.

– Teen sen heti tämän jälkeen.

– Kiitos.

Hän sulki kannettavansa.

Vuoden 2014 työpaketin täsmällinen vastuu oli edelleen avoin.

Mutta ensimmäistä kertaa Jarkko tiesi, ettei puuttuva tieto välttämättä ollut kadonnut.

Oikea asiakirja oli voinut olla koko ajan olemassa.

Se oli vain säilytetty toisen arkiston puolella.