Siirry sisältöön

Jälkikuva

Lue verkossa

Luku 19

· Arvioitu lukuaika noin 15 min

Asemanmäen aamu oli ehtinyt täyttyä työmatkalaisista, koululaisista ja jakeluautojen lyhyistä pysähdyksistä, kun Johanna nousi Antin autosta vanhan liikerakennuksen edessä.

Kello oli 8.47.

Ensimmäinen ilmoitus oli tullut seitsemäntoista minuuttia aikaisemmin. Mallikoulun kouluttaja oli löytänyt työtoverinsa kuolleena tämän omasta työhuoneesta. Partio oli ehtinyt paikalle, ensihoito oli todennut kuoleman ja käytävä rakennuksen takaosassa oli suljettu.

Nimi oli tullut Johannalle vasta matkalla.

Terhi Laine, neljäkymmentäneljä vuotta.

Nimi oli tuttu KASVOTin tämän vuoden osallistuja-aineistosta, ei enempää. Terhi oli ollut yksi tapahtuman keskustelijoista, ja hänen vanhoja mainoskuviaan kuului retrospektiiviseen aineistoon. Sellaisia nimiä tutkinnassa oli kymmeniä.

Vielä autossa Johanna oli pitänyt sen erillään kaikesta muusta.

Mallikoulu oli rakennettu tilaan, joka oli joskus ollut myymälä. Etuosassa oli matala vastaanottotiski, neljä erilaista tuolia ja vaateteline, jonka yläpuolella oli kehystettyjä kurssikuvia. Vastaanoton takaa avautui harjoittelusali. Toisen seinän peilit oli peitetty osittain verhoilla, ja lattialle oli jäänyt eilisen opetuksesta teippimerkkejä, joiden tarkoitusta Johanna ei osannut päätellä.

Rakennuksen takaosaan johtava käytävä oli kapeampi. Sen varrella oli kaksi pientä kuvaus- tai ohjaushuonetta ja aivan päässä Terhin työhuone. Käytävä jatkui vielä takaovelle, jonka toisella puolella oli huoltopiha.

Ensimmäinen partio oli vetänyt rajauksen ennen työhuoneen ovea.

Nainen istui käytävän seinää vasten pienellä penkillä takki harteillaan. Hän oli noin Terhin ikäinen, ehkä muutaman vuoden nuorempi. Hän piteli paperimukia, josta ei juonut kertaakaan Johannan katsellessa.

– Minna Hakala? Johanna kysyi.

Nainen nyökkäsi.

– Olen rikoskomisario Korpela. Te löysitte Terhin?

– Minä tulin avaamaan paikat.

Ääni oli tasainen vain siksi, että Minna puhui hitaasti.

– Monelta?

– Vähän ennen puolta yhdeksää. Kahdeksan kaksikymmentäviisi ehkä. Katsoin kelloa vasta, kun soitin hätäkeskukseen.

– Oliko ulko-ovi lukossa?

– Oli. Minulla on oma avain. Terhillä myös.

– Tiesittekö hänen olevan täällä?

– Tiesin, että hän tulee aikaisin. En tiennyt, kuinka aikaisin.

Johanna vilkaisi Anttia. Tämä kirjoitti ajan muistiin.

– Mistä tiesitte?

– Se sanoi eilen lähtiessä, että sillä on aamulla yksi arkistojuttu ennen päivän ensimmäisiä tunteja.

– Sanoiko, kenen kanssa?

Minna pudisti päätään.

– Ei. Joku tekninen juttu. Se ei pitänyt sitä mitenkään ihmeellisenä.

– Milloin näitte hänet viimeksi?

– Eilen vähän neljän jälkeen. Minä lähdin ensin. Terhi jäi vielä tekemään jotain koneella.

– Oliko hän huolissaan jostakin?

– Ei.

Minna nosti paperimukin huulilleen ja laski sen juomatta.

– Se valitti vain siitä, että luovutuksen takia vanhoja kampanjoita kaivetaan taas esiin. Terhi valitti työasioista samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Jos siinä olisi ollut jotain outoa, minä olisin kai... en tiedä.

Johanna ei antanut hänen jatkaa lausetta siihen suuntaan.

– Teidän ei tarvitse nyt arvioida, mitä olisi pitänyt huomata. Tarvitsen vain sen, mitä tapahtui.

Minna nyökkäsi.

– Menin ensin vastaanottoon. Valot olivat päällä täällä takana. Huusin Terhiä. Kun se ei vastannut, menin huoneeseen.

Hän katsoi oven suuntaan ja käänsi katseensa heti pois.

– Sitten soitin.

– Koskitteko mihinkään?

– Terhiin. Kaulaan. Yritin katsoa, hengittääkö se. Sitten peräännyin ja soitin. Puhelin putosi lattialle kerran. Poliisi löysi sen siitä käytävältä.

Johanna nyökkäsi.

– Käydään myöhemmin kaikki rauhassa läpi. Nyt pysykää täällä niin kauan, että joku sopii kanssanne jatkosta.

Minna katsoi häntä ensimmäistä kertaa suoraan.

– Onko tämä se sama?

Johanna tiesi heti, mitä hän tarkoitti.

– En voi sanoa vielä mitään siitä.

Minna puristi mukia molemmin käsin.

– Terhi oli siellä tapahtumassa. Kaikki tietävät uutiset Ellasta.

– Tiedän. Siksi tarkistamme kaiken huolellisesti.

Johanna ei sanonut muuta.

Hän ja Antti pukivat suojat käytävän päässä.

Työhuone oli pieni mutta ei ahdas. Ikkuna avautui huoltopihalle. Seinällä oli kaksi vanhaa mainosjulistetta, jotka näyttivät enemmän työuran muistoilta kuin sisustukselta. Pöydän vieressä oli matala hylly, jossa oli kansioita, mallikuvastoja ja muutama valokuvakirja. Vastakkaisella seinällä oli vaatenaulakko ja sen alla lenkkikengät, joiden pohjissa oli kuivunutta katupölyä.

Terhi makasi pöydän ja ikkunan välissä kyljellään.

Huoneessa ei näkynyt laajan kamppailun jälkiä. Työtuoli oli työntynyt vinoon, pöydän alla oli yksi pudonnut kynäpurkki ja sen ympärillä muutama kynä. Tietokone oli auki. Puhelin oli pöydällä. Ovi, ikkunat ja takaoven kulkureitti tutkittaisiin erikseen.

Johanna ei tarvinnut niitä ensimmäiseen havaintoonsa.

Kaulan ihossa näkyi kapea puristusjälki.

Hän pysähtyi siihen etäisyyteen, josta näki riittävästi sotkematta rikosteknisen työn järjestystä.

Johannassa kaikki vastusti sanaa ehkä.

Neljä ruumiinavausta, neljä sarjaan kuuluvaa nimeä ja keskiviikkona saatu laboratoriotulos olivat liian tuoreina hänen mielessään.

– Dokumentointi samalla tarkkuudella kuin Ellan kohdalla, hän sanoi lähimmälle rikostekniselle tutkijalle. – Kaula ennen siirtoa, mittakaavat ja lähikuvat. Oikeuslääketieteelle vertailupyyntö Haapalan, Lehtolan, Mäkisen ja Saarisen alkuperäiseen aineistoon.

– Selvä.

– Ei meidän koosteeseen. Alkuperäiset kuvat ja lausunnot.

Antti seisoi oven sisäpuolella ja katsoi Terhiä hetken.

– Sama ajatus? hän kysyi.

– Sama epäily.

Johanna kuuli omasta äänestään, että sana tuli vaikeammin kuin Ellan työhuoneessa kaksi viikkoa aikaisemmin.

Silloin he olivat avanneet vanhan tutkinnan uudelleen.

Nyt he olivat kaksi päivää aikaisemmin saaneet ensimmäisen fyysisen sillan salatun tekotavan ja teknisen arkistoympäristön välille.

Ja Terhi Laine makasi lattialla siihen ympäristöön liittyvän työn keskellä.

Johanna ei ajatellut, että laboratorio olisi tullut liian myöhään tai että poliisi olisi aiheuttanut tämän. Hän tiesi liian hyvin, kuinka helposti sellainen ajatus söisi järkevän tutkinnan sisältä.

Toinen ajatus oli pahempi juuri siksi, ettei se ollut syytös.

He olivat viimein katsoneet oikeaan suuntaan.

Se ei ollut riittänyt.

– Mitä pöydältä on dokumentoitu? hän kysyi.

Tutkija osoitti pöytää koskematta siihen.

– Kaikki paikallaan. Tuossa kansiossa on vanhaa kampanja-aineistoa. Tietokoneen näytöllä oli auki sähköposti ja tiedostoluettelo, kun partio tuli. Emme ole vielä avanneet viestejä. Digitaalinen kopiointi aloitetaan, kun laite on kuvattu loppuun.

Johanna katsoi pöytää.

Ruskean pahvikansion päällä oli vanha vedossivu ja muutama tuloste samasta mainoskampanjasta. Kuvien päällä ei ollut ympyröitä, merkintöjä tai mitään sellaista, joka näyttäisi poliisille jätetyltä.

Niiden vieressä oli tavallinen työlista.

Yksi rivi oli merkitty tähdellä.

alkuperäinen puuttuu / tarkistus ennen luovutusta

– Kuvataan kaikki ennen kuin mitään siirretään, Johanna sanoi. – En halua vielä sisältötulkintaa. Selvitetään ensin, miksi tämä aineisto oli esillä ja kuka tiesi sen olevan täällä.

Antti nyökkäsi.

Rikospaikka ei näyttänyt arvoitukselta.

Se näytti kesken jääneeltä työaamulta.

***

Minna Hakalan varsinainen ensimmäinen kuuleminen tehtiin mallikoulun etuosassa sen jälkeen, kun kaksi aamun tuntia oli peruttu ja paikalle tulleet oppilaat oli ohjattu pois rakennuksesta.

Osa ehti nähdä poliisiautot ennen kuin sai tiedon koulun omasta viestikanavasta. Yksi nuori nainen jäi odottamaan Minnaa vastaanoton ulkopuolelle ja itki puhelin kädessään. Hän oli ollut Terhin oppilaana kaksi vuotta ja tehnyt nyt koululla satunnaisia avustavia töitä.

Johanna ei aikonut kuulustella häntä käytävällä. Hän tarvitsi ensin aikajanan.

Minna vahvisti eilisen lähdön, Terhin maininnan aamun arkistoasiasta ja sen, ettei ollut kuullut nimeä.

– Oliko Terhillä tapana ottaa työihmisiä vastaan ennen opetusta? Johanna kysyi.

– Jos päivä oli muuten täynnä, kyllä. Ei joka viikko, mutta ei se olisi minusta outoa.

– Avaatteko te aina yhdessä?

– Ei. Se, joka ehtii ensin. Terhi tuli usein aikaisin muutenkin.

Minna henkäisi nenän kautta. Ääni oli melkein nauru mutta katkesi kesken.

– Se käveli joka paikkaan.

– Mitä tarkoitatte?

– Sitä, että jos joku sanoi matkaa pitkäksi, Terhi kuuli sen melkein haasteena. Se saattoi tulla töihin jalan toiselta puolelta kaupunkia ja sitten ilmoittaa, että oli vain lähtenyt vähän aikaisemmin. Kesällä se joskus käveli kotiinkin, vaikka päivä olisi loppunut iltakahdeksalta.

– Kuntoiliko hän paljon?

– Ei se puhunut siitä kuntoiluna. Se tykkäsi kaupungista. Reiteistä, ihmisistä, uusista rakennuksista, vanhoista kortteleista. Minä sanoin kerran, että voisi yhtä hyvin ottaa bussin ja katsoa ikkunasta. Terhi sanoi, ettei ikkunasta huomaa, missä kohtaa kaupunki muuttuu toiseksi.

Minna jäi katsomaan tyhjää vastaanottotiskiä.

– Se oli sellainen siinäkin. Halusi huomata itse.

Johanna antoi hiljaisuuden kestää hetken.

– Millainen hän oli opettajana?

– Vaativa.

Vastaus tuli ilman miettimistä.

– Reilu yleensä. Mutta vaativa. Jos opiskelija sanoi haluavansa malliksi, Terhi ei suostunut siihen, että se tarkoittaisi kaikkeen myöntymistä.

– Miten se näkyi?

– Se keskeytti harjoituksia. Kysyi suoraan, mihin olet suostunut, mitä sinulta pyydettiin, mitä et halua tehdä. Ja se vaati joskus vastaamaan ääneen koko ryhmän edessä.

Minna irvisti vähän.

– Kaikki eivät pitäneet siitä. Minäkään en aina pitänyt. Jos joku on kahdeksantoista ja muutenkin jännittää, ei välttämättä auta, että Terhi tuijottaa ja odottaa, kunnes saat sanottua lauseen loppuun.

– Miksi hän teki niin?

– Koska oikeassa kuvauksessa ihmiset tuijottavat myös. Ja joku voi sanoa, että tuotanto maksaa, kuvaaja odottaa, kaikki muut ovat jo valmiita. Terhin mielestä omaa ei:tä piti harjoitella ennen sitä.

Vastaanoton oven ulkopuolella odottanut nuori nainen oli kuullut viimeiset sanat. Hän pyyhki poskeaan ja sanoi hiljaa:

– Se teki sen minulle.

Johanna kääntyi häneen.

– Mikä teidän nimenne on?

– Veera Aaltonen.

– Jos jaksatte, puhutaan erikseen hetken päästä.

Veera nyökkäsi mutta jatkoi ennen kuin ehti estää itseään.

– Minä vihasin sitä silloin. Se pisti minut sanomaan kaikkien kuullen, etten halunnut vaihtaa asua kesken harjoituksen. Minusta se oli ihan hirveää.

Minna katsoi häntä.

– Muistan sen.

– Sitten keväällä yhdessä oikeassa kuvauksessa yksi ihminen alkoi painostaa ihan samalla tavalla. Että nyt ei ole aikaa, kaikille muille käy, älä tee vaikeaksi. Minä sanoin ei. Silloin minä tajusin, miksi Terhi oli tehnyt sen.

Veera nielaisi.

– Se oli välillä liian kova. Mutta se ei koskaan sanonut, että pitää suostua siksi, että muut haluavat.

Johanna kirjoitti vain sen verran kuin ensimmäiseen tiedonkeruuseen kuului.

– Käydään teidän tietonne erikseen läpi, hän sanoi Veeralle. – Ei tässä käytävällä.

Veera nyökkäsi.

Kun hän siirtyi sivummalle, Minna sanoi:

– Terhistä löytyy varmasti ihmisiä, joiden mielestä se oli hirveä opettaja.

– Niin löytyy useimmista opettajista.

Minna katsoi Johannaa väsyneesti.

– Hyvä.

– Mikä?

– Ettette te tee siitä nyt jotain pyhimystä vain siksi, että se on kuollut.

Johanna sulki muistivihkonsa.

– Minä yritän selvittää, mitä hänelle tapahtui. Siihen tarvitaan oikea ihminen, ei parempi versio hänestä.

***

Terhin tietokoneen ensimmäinen tekninen kopio valmistui vähän ennen yhtätoista.

Antti toi Johannalle viestiketjun tiedot koulun pienempään ohjaushuoneeseen, josta oli tehty väliaikainen työtila. Huoneessa oli pyöreä pöytä, kaksi tuolia ja seinällä harjoituskuvia, joihin kukaan heistä ei enää kiinnittänyt huomiota.

– Tapaaminen varmistui, Antti sanoi.

Johanna veti näytön lähemmäs.

Yhteydenotto oli tullut KASVOTin teknisessä arkistotyössä käytetystä yhteisestä osoitteesta. Osoite oli aito. Aino oli jo vahvistanut sen ja toimittanut säilytyspyynnön piiriin kuuluvat perustiedot poliisille.

Ensimmäinen viesti oli lähetetty tiistaina.

Terhin vanhan mainoskampanjan luovutusaineistosta puuttui yksi alkuperäistiedosto, joka näkyi vanhassa luettelossa mutta ei vastaanotetussa erässä. Viestissä pyydettiin vertaamaan Terhin omia säilytyskopioita arkiston aineistoon ennen lopullista luovutusta.

Tapaaminen oli sovittu perjantaille kello 13.30.

Johanna katsoi aikaa.

– Minna puhui aikaisesta tapaamisesta.

– Katso viimeinen viesti.

Torstaina kello 16.12 samasta teknisestä työosoitteesta oli tullut uusi viesti.

Luovutusaikataulu on kiristynyt. Ehtisitkö ottaa tarkistuksen jo aamulla ennen muita työvaiheita? 7.45 sopisi meille.

Terhi oli vastannut kahdeksan minuuttia myöhemmin.

Sopii. Olen paikalla.

Ei nimeä eikä henkilöä yksilöivää allekirjoitusta.

Johanna luki ketjun alusta loppuun toisen kerran.

– Viestikohtainen käyttäjä?

– Ei selviä näkyvästä ketjusta. Nykyiset järjestelmätiedot on turvattu, mutta työosoite itsessään on yhteinen. Katsotaan, mitä niistä voidaan osoittaa.

– Hyvä.

Antti avasi rinnalle tiedot Terhin pöydältä löytyneestä kampanja-aineistosta.

– Tuo kansio vastaa viestin työasiaa. Vanha kampanja, sama erätunnus. Terhillä oli omassa säilytyksessään vedoksia ja muutama tiedosto, joita oli ilmeisesti tarkoitus verrata luovutukseen tulevaan versioon. Puuttuvan alkuperäisen tarkistus on todellinen asia, ei pelkkä keksitty otsikko.

– Eli Terhin näkökulmasta tapaamisessa ei ollut mitään, mikä olisi vaatinut nimen kysymistä tai erillistä varmistusta.

– Siltä näyttää.

Johanna jäi katsomaan torstain kellonaikaa.

16.12.

Keskiviikkona vähän ennen puoltapäivää laboratorio oli antanut nauhalausunnon. Sen jälkeen poliisi oli pyytänyt useilta tahoilta lisätietoja vanhojen koteloiden käsittelyvaiheista, sidontamateriaalien käytöstä, työpaketeista, palautusmerkinnöistä ja niihin liittyneistä henkilöistä.

Torstaiaamuna pyyntöjä oli tarkennettu.

Torstai-iltapäivällä Terhin tapaaminen oli siirretty seuraavan päivän aamuksi.

Ajat asettuivat lähekkäin. Se riitti tarkistettavaksi, ei vielä päätelmäksi.

– Milloin meidän ensimmäiset uudet työpakettipyynnöt menivät ulos laboratoriotuloksen jälkeen? hän kysyi.

Antti katsoi omaa muistiotaan.

– Keskiviikkona kahdelta ensimmäiset. Torstaina aamulla lisää. Ainolle, kahdelle vanhan erän haltijalle, yhdelle alihankkijalle ja tekniseen arkistoon. Sen lisäksi eilinen tarkennus vastaanottokuittauksista.

– Kuka näki ne?

– Vastaanottajat.

– Se ei riitä. Kuka käsitteli niitä käytännössä? Kenen piti hakea vanha työpaketti, tarkistaa oikeus, etsiä ihminen tai vastata meille?

Antti katsoi häntä hetken ja ymmärsi.

– Haluat aikajanan siitä, keille pyynnöt ovat näkyneet.

– Haluan. Kaikki, joiden kautta pyynnöt ovat kulkeneet. Aino, vastuuhenkilöt, tekninen arkisto, alihankkijat, erien haltijat. Ihmiset, jotka joutuivat oikeasti avaamaan vanhoja tietoja meidän takiamme.

Antti nyökkäsi.

– Niemeläkin.

Nimi tuli yhtä arkisesti kuin muut.

– Niemeläkin, Johanna sanoi. – Niin kuin muutkin, joilta olemme kysyneet työpaketeista. En halua epäiltylistaa. Haluan tietää, keille meidän kysymyksemme ovat näkyneet.

– Selvä.

– Ja Terhin tapaamisen aikaistus pidetään toistaiseksi omana aikamerkintänään.

Antti nyökkäsi.

***

Puolenpäivän jälkeen rikospaikan perustyö jatkui. Antti lähti poliisitalolle rakentamaan näkyvyysaikajanaa, ja Johanna jäi Asemanmäelle vielä tunniksi käymään läpi rakennuksen ensimmäisiä tietoja, kulkureittejä ja todistajien aikatauluja.

Takaovi johti huoltopihalle, josta pääsi sivukadulle ilman vastaanoton kautta kulkemista. Ovi ja sen lukitus tutkittiin. Rakennuksessa oli kameroita etuoven lähellä ja pihan suunnalla, mutta niiden kattavuudesta ei vielä tehty päätelmää ennen tallenteiden läpikäyntiä.

Terhin työhuoneessa kampanja-aineisto pakattiin vasta dokumentoinnin jälkeen. Tietokone ja puhelin lähtivät tekniseen tutkintaan. Ovenkahvat, työpiste ja lattialta kerätyt jäljet käsiteltiin normaalisti.

Mikään ensimmäisistä havainnoista ei antanut tekijälle nimeä.

Kun Johanna lähti rakennuksesta, aamun työmatkaliikenne oli vaihtunut lounastuntiin. Kadulla kulki ihmisiä paperikassit kädessä, jakeluauto peruutti vastapäisen liikkeen eteen ja kaksi nuorta seisoi pysäkin luona katsomatta kertaakaan poliisiautoihin päin.

Mallikoulun ikkunoiden sisäpuolella verhot oli vedetty eteen.

Johanna ajatteli Minnaa, Veeraa ja lenkkikenkiä Terhin työhuoneen seinän vieressä.

Terhi oli ollut eläessään ihminen, jonka kanssa oli voinut olla eri mieltä.

Nyt oli jo alkanut vaihe, jossa hänen elämästään tehtiin aikajanaa, yhteystietoja, kuvia ja tiedostoja.

***

Poliisitalolla Antin aikajana täytti iltapäivällä koko suuren näytön.

Hän oli tehnyt siitä tarkoituksella kaksi eri näkymää.

Ensimmäisessä olivat poliisin toimet.

Perjantai 6.10.: ensimmäiset laajat kuulemiset teknisen arkiston henkilöstöstä ja vanhoista työtehtävistä.

Maanantai 9.10.: tarkennuksia vuoden 2014 erätunnuksiin, palautusmerkintöihin ja työpaketteihin Kuvarinteessä.

Keskiviikko 11.10.: laboratoriotulos. Sen jälkeen lisäpyynnöt vanhan sidontanauhan käyttö- ja säilytysvaiheista sekä uhrien kuvaerien työpaketeista.

Torstai 12.10.: tarkentavat pyynnöt vastaanottokuittauksista, vanhoista alihankintatehtävistä ja henkilöistä, jotka olivat voineet työskennellä samoissa työvaiheissa.

Toisessa näkymässä olivat paikat, joissa nuo pyynnöt olivat tulleet muiden nähtäviksi.

Ainon projektihallinto.

Teknisen arkiston työnjako.

Vanhojen aineistoerien haltijat.

Alihankkijoiden työosoitteet.

Ihmiset, joilta oli pyydetty omaa tehtäväkuvaa tai vanhaa työpakettia koskevaa selvitystä.

Joidenkin kohtien perässä oli nimi. Monen kohdalla vain tehtävä tai yritys.

Tero Niemelä oli yhdellä rivillä niiden ihmisten joukossa, joiden vuoden 2014 työtehtäviä oli pyydetty täsmentämään. Hänen ylä- ja alapuolellaan oli muita nimiä, osa samoja, joita Johanna oli kuullut edellisen viikon aikana, osa ihmisiä, joiden kanssa hän ei ollut itse vielä puhunut lainkaan.

Antti osoitti ruutua.

– Jos kysytään, kuka on voinut tietää meidän tutkivan arkistoa, vastaus on liian laaja. Se on ollut julkista jo Ellan jälkeen siinä laajuudessa, että hänen KASVOT-yhteyksiään selvitetään.

– Niin.

– Jos kysytään, kuka on voinut huomata kysymysten tarkentuneen vanhoihin työpaketteihin, tämä joukko pienenee. Mutta ei pieneksi.

Hän avasi kolmannen sarakkeen.

– Tässä ovat ne, jotka eivät vain saaneet pyyntöä vaan joutuivat tekemään jotain sen vuoksi. Hakemaan vuoden 2014 paperin, avaamaan vanhan erän, tarkistamaan tunnisteen, selvittämään käyttäjän tai vastaamaan tehtävästä.

Johanna luki rivejä.

Aino oli joutunut jakamaan osan pyynnöistä eteenpäin. Yksi vanha aineistonhaltija oli pyytänyt omalta arkistotyöntekijältään tarkistusta. Yksi alihankkija oli välittänyt kysymykset kahdelle entiselle työntekijälle. Teknisen arkiston sisällä useampi ihminen oli käsitellyt samoja erätietoja eri rooleissa.

– Lisää tähän vielä se, mitä kukin on voinut päätellä, ei vain sitä, mitä hän on saanut paperilla, Johanna sanoi.

Antti kääntyi häneen.

– Selitä.

– Me emme ole kertoneet kenellekään nauhan mahdollisesta yhteydestä murhiin, laboratoriotuloksesta tai salaisesta kaulajäljestä. Mutta jos pyydämme ensin vanhat työpaketit, sitten palautusmerkinnät ja sen jälkeen tietyn työvaiheen ihmiset, joku siinä ympäristössä voi nähdä suunnan ilman että tietää, miksi.

Antti nyökkäsi ja kirjoitti uuden otsikon.

Pääteltävissä oleva tutkinnan suunta.

Oveen koputettiin. Viestinnästä vastaava tutkija tuli sisään luonnos mukanaan.

– Julkinen tiedote pitäisi saada ulos ennen iltauutisia. Terhin nimi voidaan vahvistaa, kun omaisille on ilmoitettu. Kysymys on KASVOTista. Kuinka suoraan se sanotaan?

Johanna otti paperin.

Ensimmäinen versio oli varovainen: Terhi Laineen kuolemaa tutkittiin henkirikoksena, poliisi selvitti mahdollista yhteyttä aiempiin tapauksiin ja pyysi havaintoja Asemanmäen alueelta aamun ajalta.

Se olisi ollut vuonna 2014 Johannalle luonteva tiedote.

Se myös jättäisi käyttämättä tiedon, joka voisi tuoda heille tarpeellisia havaintoja Terhin viimeisistä päivistä.

– KASVOT nimetään, hän sanoi.

Tutkija nosti katseensa.

– Missä muodossa?

– Että Terhi Laineen KASVOTiin liittyvä aineistohistoria kuuluu tutkinnan kohteisiin. Pyydetään tietoja hänen viime päivien tapaamisistaan ja KASVOTiin liittyvistä kontakteistaan. Ei teknisen tapaamisen tarkkaa aikaa, ei työosoitetta, ei yksittäisiä työntekijöitä.

– Mahdollinen yhteys aiempiin murhiin?

– Selvitetään. Ei vahvisteta sarjan viidenneksi uhriksi ennen oikeuslääketieteellistä vertailua.

– Tekotavasta ei mitään.

– Ei mitään.

Tutkija nyökkäsi ja teki merkinnät.

– KASVOTin nimeäminen herättää varmasti kysymyksiä siitä, epäilläänkö tapahtuman työntekijää.

– Sitten vastataan, että tutkinta koskee useita työ- ja aineistoyhteyksiä eikä yksittäistä epäiltyä ole tässä vaiheessa nimetty.

– Hyvä.

Kun ovi sulkeutui, Antti katsoi Johannaa.

– Vuonna neljätoista olisit varmaan jättänyt KASVOTin pois.

Johanna ei loukkaantunut. Se oli totta.

– Vuonna neljätoista en olisi saanut tästä samalla tavalla hyödyllisiä havaintoja ilman että olisin samalla kertonut liikaa.

– Ja nyt?

– Nyt ihmiset tietävät jo, että arkisto on mukana. Jos joku tapasi Terhin tämän viikon aikana sen työn vuoksi, haluan hänen ymmärtävän, että juuri se tieto kuuluu meille.

Antti nyökkäsi.

***

Kello oli vähän yli kuusi, kun Antti sai näkyvyysaikajanan ensimmäisen version valmiiksi.

Rikospaikan kameratallenteita, kulkutietoja ja teknisiä havaintoja käytiin läpi omissa tehtävissään. Mikään niistä ei vielä asettanut yhtä ihmistä Terhin oven taakse kello 7.45.

Johanna lisäsi Terhin tapaamista aikaistaneen viestin lähetysajan aikajanalle.

Torstai klo 16.12.

Tapaaminen siirretty perjantaille kello 7.45.

Rivi asettui torstain tarkentavien aineistopyyntöjen jälkeen.

Se ei kertonut, miksi tapaaminen oli aikaistettu.

– Huomenna tämä käydään läpi pyynnöittäin, Johanna sanoi. – Kuka vastaanotti, kuka käsitteli, kenelle välitettiin. Ja erikseen: mitä kukin tiesi ja mitä hän saattoi päätellä.

Johanna katsoi nimiä näytöllä.

Yksikään nimi ei erottunut joukosta.

– Entä uudet aineistopyynnöt?

Johanna katsoi Anttia.

– Ne tehdään, Johanna sanoi. – Mutta tästä eteenpäin jokaisen pyynnön kohdalla mietitään myös, mitä se paljastaa meistä.

Antti nyökkäsi.

Johanna jäi vielä näytön ääreen hänen lähdettyään hakemaan tulosteita.

Terhin nimi oli nyt lisätty samalle seinälle Jennin, Kaisan, Aleksin ja Ellan kanssa, mutta sen vieressä oli edelleen näkyvästi merkintä:

SARJAVERTAILU KESKEN.

Johanna ei poistanut sitä.

Hän katsoi sen sijaan aikajanan toista laitaa, niitä kohtia, joissa poliisin työ oli tullut muiden nähtäväksi.

Vuosina 2014 ja 2018 he olivat etsineet jälkiä ihmisestä, joka oli jo lähtenyt.

Nyt he tutkivat ympäristöä, jossa työ jatkui joka päivä heidän ympärillään.

Jos tekijä oli siellä, poliisi ei ollut ainoa, joka pystyi seuraamaan toisen liikettä.