Luku 18

Perjantai-iltapäivään mennessä Johanna oli kuullut neljää KASVOTin teknisessä arkistossa työskennellyttä ihmistä, joilla kaikilla oli ollut eri tehtävä.

Yksi oli vastaanottanut aineistoeriä avaamatta kuvatiedostoja. Toinen oli tarkistanut metatietoja ja käyttänyt yhteisiä työjärjestelmiä, mutta vain vuonna 2023. Kolmas muisti vuoden 2018 tehtävänsä hyvin eikä tiennyt vuoden 2014 organisaatiosta mitään. Neljäs oli tehnyt viikon sijaisuuden alihankkijan kautta ja pystyi esittämään palkkakuitin sekä kulkuluvan, muttei enää yhdeksän vuoden jälkeen nimeämään käsittelemiään aineistoeriä.

Johanna istui kuulusteluhuoneen pöydän ääressä Antin kanssa ja katsoi edellisen kuulemisen muistiinpanoja. Vuoden 2014 henkilöstöaineistossa oli nimiä enemmän kuin julkinen keskustelu vuosien mittaan oli antanut ymmärtää. Puute oli arkisempi ja sitkeämpi: ihminen piti saada yhdistettyä tiettyyn tehtävään, työpakettiin, aineistoerään ja ajankohtaan.

Antti siirsi seuraavan henkilön taustatiedot näytölle.

Tero Niemelä.

Vuoden 2023 arkistoprojekti: tekninen alihankkija oman yrityksensä kautta. Digitointi, aineistojen tekninen tarkistus, luovutukseen valmistelu.

Vuoden 2018 KASVOT: nimi säilytetyssä henkilöstöaineistossa, käyttöoikeus tekniseen tuotantoympäristöön, yhteisen työosoitteen mahdollinen käyttö tehtävän perusteella.

Vuosi 2014: nimi teknisen alihankintaketjun selvityksessä. Yritysyhteys olemassa. Täsmällinen tehtävä osoittamatta.

Yhteenveto oli ollut heidän edessään maanantaista asti. Jarkko oli toimittanut oman varmennetun versionsa torstaina, mutta nimi ei ollut poliisille uusi. Antin vuonna 2018 säilyttämässä aineistossa Tero oli ollut yksi niistä ihmisistä, joiden mahdollinen pääsy oikeaan työympäristöön oli pystytty osoittamaan ilman yhteyttä yksittäiseen viestiin tai uhriin.

Johanna sulki edellisen kuulemisen tiedoston.

– Otetaan tämä samalla tavalla kuin muutkin, hän sanoi.

– Vuodet järjestyksessä?

– Nykyisestä taaksepäin. Ja vuoden neljätoista kohdalla yritys, tehtävä, vastuu ja aineisto erikseen. Jos vastaus on, ettei muista, kirjataan, ettei muista.

Antti nyökkäsi.

Tero tuli sisään muutamaa minuuttia myöhemmin.

Hän oli sama mies, jonka henkilökorttikuvan Johanna oli jo nähnyt järjestelmistä, mutta kuvasta ei ollut saanut käsitystä tavasta, jolla hän liikkui. Tero laittoi puhelimensa äänettömälle ennen kuin istui ja kysyi, halusivatko he hänen sulkevan sen kokonaan. Johanna sanoi äänettömän riittävän.

Kuulemisen alku käytiin tavalliseen tapaan. Tero antoi yhteystietonsa ja yrityksensä tiedot sekä vahvisti nykyisen tehtävänsä. Hän ei kysynyt, miksi juuri hänet oli kutsuttu. Arkistoprojektin työntekijöitä kuultiin laajasti, ja hän tiesi sen jo Ainon kautta.

– Mitä teette käytännössä tämän vuoden projektissa? Johanna kysyi.

Tero asetti kädet pöydälle sormet väljästi lomittain.

– Vastaanotan osan käsittelyyn tulevista eristä, tarkistan, että tiedostot vastaavat luetteloita, ja teen tarvittaessa digitointia. Lisäksi tarkistan metatietoja ja etsin teknisiä virheitä ennen luovutusta. En päätä siitä, mitä kokoelmaan otetaan tai millä oikeudella kuva kuuluu sinne.

– Käytättekö KASVOTin yhteisiä työjärjestelmiä?

– Käytän niitä, joihin tehtäväni vaatii pääsyn.

– Yhteistä työosoitetta?

– Kyllä. Jos asia koskee teknistä käsittelyä eikä yhden ihmisen henkilökohtaista viestintää, yhteinen osoite on normaali tapa hoitaa sitä.

Antti avasi vuoden 2018 aineiston.

– Oliko sama käytäntö vuonna 2018?

Tero vilkaisi näyttöä, mutta Antti ei kääntänyt sitä hänelle.

– Periaatteessa kyllä. Järjestelmä ei ollut sama kuin nyt, mutta yhteisiä työosoitteita käytettiin. Niitä oli useampi eri tarkoituksiin.

– Teillä oli käyttöoikeus yhteen niistä.

– Varmasti. En muista osoitetta ulkoa, mutta työn perusteella se kuulostaa oikealta.

– Pystyittekö lähettämään siitä viestejä ulkopuolisille?

– Jos tehtävä sitä vaati. Formaattikysymyksiä, puuttuvia tiedostoja, tiedostonimiä, joskus käyttöoikeustietojen teknistä puolta. Sisältöoikeuksista en päättänyt silloinkaan.

Johanna antoi Teron jatkaa tarpeeksi pitkälle nähdäkseen, missä tämä itse teki eroja. Tero erotti lähdetiedoston johdannaisesta, teknisen oikeusmerkinnän käyttöluvasta ja yhteisen postilaatikon henkilökohtaisesta tunnuksesta. Vuoden 2018 prosessin hän muisti, vaikkei yksittäisiä eriä väittänytkään muistavansa.

Säilytetyt tiedot tukivat kertomusta. Henkilöstömerkintä, yrityksen laskutustieto ja käyttöoikeusluettelo sijoittivat Teron hänen kuvaamiinsa tehtäviin, mutta eivät osoittaneet hänen kirjoittaneen Aleksille. Yhteisen osoitteen käyttäjiä oli ollut useita, eikä yksittäistä käyttäjää voitu enää nimetä viestikohtaisesti.

Johanna ei odottanut Teron paikkaavan sitä aukkoa muistillaan.

– Mennään vuoteen 2014, hän sanoi. – Minkä yrityksen kautta tulitte mukaan?

Tero nimesi oman yrityksensä ja sen alihankkijan, jonka kautta työ oli laskutettu.

Nimet vastasivat vanhaa aineistoa.

– Tehtävä?

– Teknistä aineistotyötä. Vastaanottoa, digitointia, metatietoja. Samansuuntaista kuin myöhemmin, mutta järjestely oli paljon hajanaisempi.

– Mitä tarkoitatte vastaanotolla?

– Erä tuli työpisteelle tai meille välitettiin tieto siitä. Tarkistettiin, että mukana oli se, mitä piti. Fyysinen aineisto kirjattiin ja vietiin digitointiin, tiedostoista katsottiin, että ne aukeavat ja luettelo vastaa sisältöä.

– Kuka päätti, kenelle erä meni?

Tero mietti hetken.

– Riippui erästä ja päivästä. Siellä oli nimettyjä vastuuhenkilöitä, mutta työtä jaettiin myös sen mukaan, kuka oli paikalla ja mitä osasi tehdä.

– Jaoitteko te töitä muille?

– Välillä varmasti sanoin, että ota sinä tämä ja minä teen tuon. Jos kysytte virallista koordinointivastuuta, en sanoisi muistista, että minulla olisi ollut sellainen.

– Oliko teillä oikeus kuitata erä vastaanotetuksi?

– Joissakin työvaiheissa. En muista, millä tunnuksella tai kenen nimissä yhdeksän vuotta sitten.

– Entä vastuu siitä, että kokonainen työpaketti tuli käsitellyksi?

Tero nojasi vähän taaksepäin. Hän näytti pikemminkin etsivän sanalle oikeaa rajaa kuin puolustautuvan.

– Jos paperissa lukee, että vastasin jostain paketista, paperi on tässä kohtaa parempi lähde kuin minä. Meitä oli pieni porukka, ja käytännön vastuut elivät. Minä muistan tehneeni teknistä työtä. En pysty nimeämään yksittäisiä vuoden 2014 paketteja niin, että luottaisin siihen.

Johanna kirjoitti viimeisen lauseen ylös lähes sellaisenaan.

– Muistatteko käsitelleenne kampanja-aineistoja, portfolioita tai vanhoja alkuperäisaineistoja?

– Kaikkia niitä. Vanhaa materiaalia tuli paljon eri lähteistä.

– Muistatteko Jenni Haapalan aineiston?

Tero pudisti päätään.

– En nimellä. Voin olla nähnyt sen tai olla näkemättä. Sama koskee Lehtolaa. Vuoden 2014 työn aikana nimet eivät olleet minulle sellainen asia, jonka ympärille työ olisi rakentunut.

– Aleksi Mäkisen aineiston muistatte vuodelta 2018?

– Nimen tapahtumasta, kyllä. En pysty sanomaan, käsittelinkö hänen kaikkia tiedostojaan tai edes tiettyä erää.

– Entä Ella Saarinen tänä vuonna?

Ensimmäisen kerran Tero vilkaisi Anttia ennen kuin vastasi. Katse oli nopea, kysymys itsessään ilmeinen: tutkinta koski tuoretta murhaa ja arkistoa.

– Hänen nimensä on tullut työn yhteydessä vastaan. En halua arvailla, minkä erän yhteydessä, ennen kuin saan katsoa omat työmerkintäni.

– Teidän ei tarvitse arvailla, Johanna sanoi. – Me tarkistamme sen järjestelmistä.

Tero nyökkäsi.

Kuuleminen jatkui vielä työosoitteista, kulkuoikeuksista ja siitä, miten alihankkijoiden tehtäviä oli eri vuosina kirjattu. Mitä lähemmäs he tulivat nykyhetkeä, sitä täsmällisemmäksi Teron kieli muuttui. Hän puhui tämän vuoden tunnisteista eri sanoilla kuin vuoden 2018 järjestelmästä eikä sekoittanut niitä toisiinsa.

Vuoden 2014 kohdalla sanat väljentyivät.

Vastaanottoa. Digitointia. Metatietoja. Käytännön järjestelyjä.

Johanna ei pitänyt sitä valheena. Yhdeksän vuotta oli pitkä aika, ja aamupäivän muut kuultavat olivat tehneet saman eron: nykyisen työn kuvaus pysyi yksityiskohtaisena, vanhan yleisempänä.

Silti Teron vuoden 2014 vastauksissa oli jotakin, jota ei voinut ohittaa. Mies, joka muuten erotteli termit täsmällisesti, ei rajannut silloista vastuutaan yhtä selvästi. Johannalle se oli tarkistettava kohta, ei vielä epäily.

Kuulemisen lopussa Johanna kävi kirjauksen läpi.

– Vuoden 2014 tehtäväkuva varmistetaan asiakirjoista, hän sanoi. – Jos löydämme työmääräyksiä tai vastaanottolistoja, saatamme pyytää teitä myöhemmin selittämään niiden merkintöjä.

– Tietysti.

Tero nousi, otti puhelimensa pöydältä ja varmisti vielä, että poliisilla oli yrityksen oikea työosoite mahdollisia aineistopyyntöjä varten.

Kun ovi sulkeutui, Antti ei sanonut mitään ennen kuin oli tallentanut muistiinpanot.

– Mitä ajattelet? hän kysyi sitten.

Johanna katsoi vuoden 2014 saraketta.

– Että hän muistaa sen kuten moni muukin. Liian yleisesti siihen nähden, mitä meidän pitää tietää.

– Ja hyvin tarkasti kaiken muun.

– Niin tekee moni, joka tekee samaa työtä edelleen.

Antti odotti.

Johanna lisäsi tehtävälistaan yhden rivin.

Niemelä 2014 – vastuun laajuus / työpaketit / vastaanottokuittaukset. Tarkistus alkuperäisasiakirjoista.

Sitten hän avasi seuraavan kuultavan tiedot.

Tero ei ollut päivän viimeinen nimi.

***

Maanantaiaamuna Myllyt näyttivät siltä kuin viikonloppu olisi huuhtonut niistä värin.

Märkä katu kiilsi vaaleana, ja matalien pilvien alla vanhat tuotantorakennukset, uudet toimistotalot ja niiden väliin jääneet lastauspihat asettuivat pitkiksi riveiksi. Kuvarinteen rakennuskokonaisuus erottui ympäristöstä vasta läheltä. Kadun puolella oli hallintosiipi ja vastaanotto, takana tekniset tilat ja varastot jatkuivat syvemmälle kortteliin.

Johanna oli käynyt siellä edellisellä viikolla Ainon kanssa. Nyt vierailun tarkoitus oli eri.

Aino odotti vastaanotossa kaksi vierailijakorttia kädessään.

– Minulla on teille käyttöoikeustiedot, luovutusasiakirjat ja ne vanhat luettelot, joihin pyysitte pääsyn, hän sanoi. – Tekninen alue on varattu yhdeksi tunniksi niin, että siellä ei käsitellä samaan aikaan muita suojattavia aineistoja.

– Hyvä, Johanna sanoi.

– Tero on siellä myös. Pyysitte jonkun, joka tuntee vanhoja formaatteja ja tunnistekäytäntöjä.

– Pyysimme. Hän ei valitse meille aineistoa eikä avaa poliisin omia kopioita.

– Se on sovittu.

He kulkivat hallintosiiven läpi oven taakse, jonne yleinen vierailijakortti ei riittänyt. Aino avasi ensimmäisen kulkuoven ja kirjasi heidät sisään. Seuraavassa tilassa oli pitkä työtaso, kaksi tyhjää näyttöä ja sivummalla skanneri, jota ei nyt käytetty. Poliisin teknisen tutkinnan työntekijä oli jo tuonut paikalle omalta säilytysalustaltaan kopiot niistä tiedostoista, joiden rakennetta oli tarkoitus verrata KASVOTin luetteloihin.

Tero seisoi yhden näytön vieressä Ainon kanssa.

– Huomenta, hän sanoi.

Johanna vastasi tervehdykseen kuin kenelle tahansa muulle asiantuntijalle.

Antti kävi rajat ääneen läpi ennen työn aloittamista.

– Näytämme yksittäisiä teknisiä näkymiä ja tunnisteita. Te kerrotte, mitä ne tarkoittavat tai miten niitä käytettiin. Ette valitse tiedostoja, tee hakuja poliisin puolesta tai näe rikosteknistä vertailua. Jos tulkinta perustuu muistiin eikä dokumenttiin, sanotte sen.

– Sopii, Tero sanoi.

Ensimmäinen ongelma oli vanha kuvatiedostomuoto, jota vuoden 2014 järjestelmä oli käyttänyt skannausten välivaiheissa. Tiedostot olivat säilyneet, katseluohjelma ei. Tero ei koskenut poliisin kopioon, vaan neuvoi, mistä otsaketiedosta lähdekuvan ja esikatseluversion eron pystyi lukemaan ennen muunnoksia.

Teknisen tutkinnan työntekijä avasi tiedoston omalla koneellaan.

Ensimmäinen tiedosto aukesi väärässä väriprofiilissa ja liian pienenä.

Tero vilkaisi vain teknistä tietonäkymää.

– Tuo ei ole varsinainen kuva, hän sanoi. – Se on esikatselu. Lähdeviittaus on tuossa alemmalla rivillä.

Antti luki tunnisteen ääneen ja vertasi sitä säilytettyyn luetteloon.

Toinen tiedosto löytyi eri hakemistosta.

Havainto esti poliisia kirjaamasta esikatselua omaksi lähdetiedostokseen.

Seuraava ongelma oli hankalampi.

Vuoden 2014 luettelossa kaksi merkintää oli pysynyt erillään sekä vanhassa poliisiaineistossa että vuoden 2023 ensimmäisessä luovutusvertailussa. Erätunnuksissa oli sama numerosarja, mutta toisessa sen perässä oli R-kirjain. Luovuttaja ja vastaanottopäivä olivat eri riveillä, ja aiemmin merkintöjen oli tulkittu koskevan kahta erillistä käsittelyketjua.

Tero pyysi nähdä luettelon sarakeotsikot kokonaan.

Antti käänsi hänelle vain sen näkymän, jossa ei ollut henkilötietoja.

Tero kumartui vähän lähemmäs.

– Tuo R ei välttämättä ole osa erätunnusta.

– Mikä se sitten on? Antti kysyi.

– Vanhan järjestelmän palautusmerkintä. Ainakin yhdessä vuoden neljätoista työkalussa sitä käytettiin niin, että sama erä sai palatessaan R-merkinnän. Jos tämä vienti on siitä järjestelmästä, nämä voivat olla sama ketju ennen käsittelyä ja sen jälkeen.

– Voitteko näyttää dokumentin, jossa se määritellään?

Tero pudisti päätään.

– En tästä. Muistan käytännön, mutta tarkistaisin sen ennen kuin käyttäisin sitä mihinkään.

Antti ei yhdistänyt rivejä.

Hän haki poliisin säilyttämästä alkuperäisviennistä luettelon mukana toimitetun ohjetiedoston, jota vanha tutkinta ei ollut tarvinnut tarkastellessaan rivejä ensisijaisesti henkilö- ja yritystietojen kautta.

Tiedoston lopussa oli selite.

R = palautunut käsittelyerä, säilytä alkuperäinen erätunnus.

Antti luki sen ääneen.

– Sitten nämä ovat samaa ketjua, Tero sanoi.

– Sitten ne voivat olla, Antti korjasi. – Tarkistetaan vielä luovuttajan ja vastaanoton asiakirjoista.

Aino avasi luovutusasiakirjan. Sama alkuperäinen tunniste näkyi siinä ilman R-päätettä, ja palautuspäivä vastasi toisen rivin ajankohtaa. Teknisen tutkinnan työntekijä varmisti vertailun poliisin kopiosta. Vasta sitten Antti yhdisti merkinnät.

Löytö ei tuonut näkyviin uhria, viestiä eikä työntekijää. Se yhdisti kaksi erillisenä pidettyä riviä samaan erään, joka oli palannut teknisestä käsittelystä säilytykseen.

Johanna katsoi korjattua ketjua.

– Kuinka monessa muussa vanhassa rivissä voi olla sama merkintä? hän kysyi.

Tero kohautti olkapäitään.

– Sen voi selvittää haulla, mutta en lähtisi olettamaan, että jokainen R tarkoittaa samaa eri järjestelmissä. Vuonna 2014 käytäntöjä oli monta.

– Hyvä, Antti sanoi. – Siksi se tehdään järjestelmäkohtaisesti.

Tero nyökkäsi.

Johanna pani merkille, ettei Tero yrittänyt kasvattaa löytönsä merkitystä.

Tunnin aikana Tero selitti vielä pari vanhaa tunnistekenttää ja yhden eron vuosien 2018 ja 2023 tiedostorakenteissa. Jos hän ei tiennyt, hän sanoi sen. Aino toimitti rinnalle hallinnolliset tiedot luovuttajista, vastaanottoperusteista ja alihankkijoiden oikeuksien voimassaolosta.

Kun he siirtyivät takaisin hallintosiiven neuvottelutilaan, Tero jäi tekniselle alueelle omaan työhönsä. Hän tiesi poliisin vertailevan vanhoja työpaketteja, tunnisteita ja käyttöoikeuksia ja selvittävän, kuka oli voinut käsitellä mitäkin.

Hänelle ei ollut näytetty ruumiinavauskuvia eikä kerrottu, miksi palautuneen vuoden 2014 koteloerän nauhanpätkä oli lähetetty laboratorioon.

Aino levitti neuvottelupöydälle kaksi luovutusasiakirjaa.

– Tässä ovat myös pyytämänne käyttöoikeuksien päättymisajat, hän sanoi. – Alihankkijoiden projektioikeudet päättyvät kahdeskymmeneskuudes päivä kello kahdeksantoista, ellei yksittäiseen tehtävään tehdä erillistä jatkoa. Osa töistä loppuu jo ennen sitä, kun omat erät valmistuvat.

Antti vertasi tietoja omalla koneellaan olevaan henkilöstötaulukkoon.

– Ja nämä oikeudet kertovat pääsystä järjestelmään, eivät siitä, mitä kukin siellä teki.

– Aivan, Aino sanoi. – Henkilökohtaiset käyttömerkinnät ovat eri aineisto. Yhteistunnuksen käyttäjää taas ei voida yksilöidä ilman muuta näyttöä.

Johanna katsoi taulukkoa.

Tero oli yhdellä rivillä muiden nimien, yritysten ja tehtävien joukossa. Kumpikaan päivä ei ollut muuttanut sitä. Vuoden 2014 vastuu oli yhä tarkistamatta.

– Jatketaan työpaketeista, Johanna sanoi. – Ei ihmisistä. Kun työpaketti on yksilöity, katsotaan, ketkä siihen voidaan oikeasti liittää.

Antti sulki henkilöstönäkymän ja avasi eräluettelon.

***

Laboratoriolausunto tuli keskiviikkona vähän ennen puoltapäivää.

Johanna huomasi viestin puhelimestaan kesken toisen palaverin ja poistui käytävälle lukemaan otsikon. Hän ei avannut liitettä puhelimella. Sen sijaan hän palasi työhuoneeseensa, kutsui Antin paikalle ja avasi lausunnon tutkintajärjestelmästä.

Ensimmäinen sivu käsitteli näytteen alkuperää.

Palautuneesta vuoden 2014 aineistokotelosta talteen otettu kapea sidontanauha oli dokumentoitu luovutus- ja erätietojen perusteella osaksi teknisen kuva-aineiston säilytys- ja käsittely-ympäristöä.

Toinen sivu oli se, jonka vuoksi näyte oli lähetetty tutkittavaksi.

Johanna luki sen hitaammin.

Nauhan leveys, rakenne ja pintapiirteet olivat yhteensopivia Jenni Haapalan, Kaisa Lehtolan, Aleksi Mäkisen ja Ella Saarisen kaulajäljistä dokumentoitujen olennaisten ominaisuuksien kanssa. Materiaalin rakenne ja se, millaisen painaumakuvion se saattoi jättää kudokseen, sopivat aiemmissa lausunnoissa kuvattuun välinetyyppiin.

Yhteensopivuus ei yksilöinyt nauhaa. Näytteestä ei voitu päätellä, että juuri tämä pätkä tai sama rulla olisi ollut yhdessäkään teossa käytetty väline. Tuotetyyppiä ei ollut osoitettu vain KASVOTin tai edes vain kuva-arkistojen käyttämäksi, eikä näytteestä voitu päätellä käyttäjää.

Antti luki saman kohdan loppuun ja nojasi taaksepäin.

– Tämä on enemmän kuin meillä oli vuonna neljätoista.

– On.

– Ei väline. Mutta ensimmäinen oikeasta vanhasta työketjusta saatu näyte, joka sopii siihen, mitä olemme etsineet.

Johanna avasi rinnalle vuoden 2014 materiaaliselvityksen. Silloin oli tutkittu nauhoja, hihnoja ja pakkausmateriaaleja, mutta yksikään näyte ei ollut sekä sopiva että käyttöketjultaan tutkinnallisesti hyödyllinen.

Johanna katsoi neljää nimeä seinällä.

Jenni.

Kaisa.

Aleksi.

Ella.

Vuosien ajan tekotapa ja KASVOT-yhteys olivat olleet kaksi eri asiaa.

Nyt niiden välissä oli ensimmäinen fyysinen silta.

– Tämä ei tee jokaisesta arkistotyöntekijästä epäiltyä, Johanna sanoi.

– Ei. Eikä todista, että tekijä olisi ollut työntekijä ollenkaan. Hän on voinut saada samanlaista nauhaa muualtakin.

– Mutta meillä on nyt peruste tutkia, missä samaa nauhatyyppiä on käytetty niissä työvaiheissa, joiden kautta kuva-aineistot kulkivat.

Antti nyökkäsi.

Johanna avasi tutkinnan tehtävälistan ja siirsi kaksi kohtaa vierekkäin.

Ensimmäisessä oli vuoden 2014 koteloerän käyttö- ja säilytysketju.

Toisessa Ellan sekä aiempien uhrien kuvaerien vastaanotto-, käsittely- ja työpakettiketjut.

Aiemmin ne olivat olleet eri otsikoiden alla.

– Rinnakkaisvertailu, Johanna sanoi. – Nauhan käyttö ja säilytys kaikissa dokumentoitavissa vaiheissa. Kuvaerät samalla työpakettitasolle asti. Ei vain tämän vuoden nimiä eikä vain niitä, jotka ovat olleet mukana useammin kuin kerran.

Antti alkoi muokata taulukon rakennetta.

– Yritykset mukaan ennen henkilöitä.

– Ja alihankintaketjut. Jos samassa työvaiheessa nauhaa on käyttänyt viisi yritystä, meillä on viisi yritystä. Jos yksi, sitten meillä on yksi. Ei hypätä lopputulokseen.

– Vuoden 2014 vastaanottokuittaukset pitää käydä uudelleen läpi.

– Kaikki, joiden perusteella ihminen voidaan liittää työpakettiin. Myös ne, jotka näyttivät ennen hallinnollisilta sivupapereilta.

Antti pysähtyi hetkeksi.

– Niemelä tulee siihen joukkoon.

Johanna katsoi häntä.

– Tulee. Niin kuin kaikki muutkin, joiden työ voidaan liittää samaan vaiheeseen.

Antti nyökkäsi ja jatkoi kirjoittamista.

Johanna veti työpakettitaulukon suurelle näytölle.

Siinä oli edelleen liikaa rivejä ja liikaa nimiä. Osa ketjuista päättyi yritykseen, osa tehtävään, osa ihmiseen. Vuoden 2014 kohdalla oli vielä aukkoja, joita uusi luovutusaineisto vasta alkoi täyttää.

Johanna osoitti näytöltä tyhjää saraketta kuvien ja nauhan reittien välistä.

– Tähän ei kirjoiteta epäiltyä, hän sanoi. – Tähän kirjoitetaan kohtaamispiste, jos sellainen löytyy.

Antti loi sarakkeen.

Johanna katsoi sen otsikkoa hetken ja muutti sanan itse.

Yhteinen työvaihe.