Luku 17

Kuvarinteessä sama kuva oli keskiviikkona kolmessa eri paikassa.

Jarkko ymmärsi sen vasta, kun Aino Laitinen näytti hänelle kolme näkymää peräkkäin.

Ensimmäinen oli tuttu. Ella Saarisen vanha portfolio-otos, jonka Henna oli avannut tietokoneeltaan edellisenä perjantaina. Lähikuva rajasi päälaen ulos. Ella lepuutti poskeaan avoimella kämmenellä ja katsoi alas kuvan ulkopuolelle. Kasvojen vieressä kulki kapea pystysuora valokaistale.

KASVOTin retrospektiivisessä aineistossa kuva näkyi viimeisteltynä näyttelyversiona. Sen yhteydessä olivat nimi, arvioitu kuvausvuosi, kuvaajan krediitti ja käyttöä koskeva lyhyt merkintä. Jarkko oli nähnyt samat tiedot viikonloppuna luettelossa, mutta ruudulla kuva näytti yksinkertaiselta: valmis tiedosto, valmis nimi, valmis paikka.

Aino avasi seuraavan näkymän.

– Tämä on teknisen käsittelyn lähdetiedosto, hän sanoi. – Ei se, jonka yleisö näki.

Kuva oli sama, mutta rajaus oli väljempi. Reunoilla näkyi enemmän taustaa, ja tiedoston yhteydessä oli teknisiä tunnisteita, joita näyttelyversiossa ei tarvittu. Jarkko tunnisti kuvan heti, vaikka sävy ja rajaus erosivat ensimmäisestä.

– Ja kolmas? hän kysyi.

Aino avasi luovutusluettelon rivin ja sen taustalla olevan asiakirjan. Siinä ei ollut kuvaa lainkaan. Oli erätunnus, luovuttaja, oikeudenhaltijaa koskeva merkintä, vastaanottopäivä ja viittaus alkuperäiseen aineistoluetteloon.

– Tässä on se, mitä ilman nuo kaksi muuta jäävät irrallisiksi, Aino sanoi. – Mistä aineisto tuli, millä tunnisteella ja millä oikeudella se päätyi käsiteltäväksi.

Jarkko siirsi katseensa asiakirjasta ensimmäiseen kuvaan.

Viikonloppuna hän oli kirjoittanut muistivihkoonsa kolme sanaa: luovuttaja, vastaanotto, käsittely. Nyt niille oli tullut muoto.

– Eli jos minä kirjoitan, että sama kuva on arkistossa, se voi tarkoittaa kolmea eri asiaa.

– Vähintään. Julkista versiota, teknistä lähdettä ja sitä aineistoerää, jonka mukana alkuperäinen tuli. Sitten voivat vielä tulla säilytyskopiot, väliversiot ja eri käyttötarkoitukset.

– Mutta kyse ei ole kolmesta eri alkuperäisestä kuvasta.

– Ei. Siksi tunnisteet ovat tärkeitä.

Kuvarinteen vastaanotto näkyi neuvottelutilan lasiseinän takana. Keskiviikon ensimmäiset kuljetukset oli jo purettu, ja harmaita laatikoita liikkui kärryillä vastaanottopisteiltä hyllyihin. Jarkko oli käynyt rakennuksessa kerran vuosia aiemmin aivan muun jutun vuoksi eikä ollut silloin päässyt aulaa pidemmälle. Nyt hänen vierailijakorttinsa avasi hallintosiiven ovia, ei teknisen alueen kulkuportteja.

Aino oli tehnyt rajan selväksi heti vastaanotossa.

Jarkko sai seurata luovutusprosessia, nähdä asiakirjoja, joiden julkistamiseen tai taustakäyttöön oli lupa, sekä tutustua aineistojen rakenteeseen ilman pääsyä poliisin turvaamiin käyttäjätietoihin. Henkilökohtaisia käyttölokeja, tutkinnan pyytämiä viestitietoja tai poliisin hallussa olevaa aineistoa Aino ei näyttänyt.

Jarkko ei ollut niitä pyytänytkään.

Hänen kysymyksensä oli toinen: mikä vuonna 2023 oli muuttunut niin, että Ellan vanhaa kuvaa pystyi seuraamaan tarkemmin kuin Jennin, Kaisan tai Aleksin aineistoja oli aikanaan pystytty?

Vastaus ei näyttänyt olevan uusi järjestelmä eikä yksi ennen näkemätön lista. Eri paikoissa olleet listat puhuivat nyt ensimmäistä kertaa keskenään.

– Vuonna 2014 järjestäjällä saattoi olla oma tunnisteensa ja luovuttajalla omansa, Aino sanoi. – Alihankkijalla taas työpaketin numero. Jos yhteyttä niiden välillä ei kirjattu samaan paikkaan, myöhemmin piti tietää valmiiksi, mitä etsi. Nyt luovutuksessa meidän pitää osoittaa nuo suhteet ennen kuin aineisto siirtyy eteenpäin.

– Ja jos alkuperäinen luovuttaja on säilyttänyt omat paperinsa?

– Silloin ketju voidaan tarkistaa myös sieltä. Se on parempi kuin se, että meidän järjestelmämme väittää itse olevansa oikeassa.

Jarkko kirjoitti lauseen muistiin.

Aino vilkaisi hänen vihkoaan.

– Teknisen version ja näyttelyversion eron osaa selittää paremmin joku, joka tekee sitä käytännössä.

– Kuka?

– Tero Niemelä. Hän on digitointipuolella tänään.

Nimi itsessään ei herättänyt Jarkossa mitään. Tehtävä teki siitä tutun: tekninen arkistotyö. Vuoden 2018 aineistossa niitä nimiä oli ollut paljon.

– Onko hän alihankkija?

– On. Niemelän yritys tekee meille digitointia ja aineistojen teknistä tarkistusta. Odota tässä, minä kysyn, sopiiko hänelle nyt.

Aino nousi ja lähti käytävään.

Jarkko avasi sillä välin kannettavaltaan vuoden 2018 lähdekoosteen. Hän oli säilyttänyt sen samassa arkistossa kuin kaikki muutkin jutun taustatiedostot. Otsikkona oli edelleen KASVOT 2014–2018, ja alemman teknisen tuotannon nimet olivat omalla välilehdellään.

Tiedoston alkuun hän oli kirjoittanut viisi vuotta aikaisemmin: ei varmistettua henkilötason yhteyttä vuoteen 2014.

Hakukenttään hän kirjoitti Niemelä. Haku antoi yhden osuman: Tero Niemelä.

Nimen vieressä oli vuoden 2018 tekniseen tuotantoon liittyvä lähdemerkintä ja kaksi varmennusta: tapahtuman julkisista ammatillisista aineistoista koottu tieto sekä yrityslähde, joka oli vahvistanut työskentelyn. Jarkko ei ollut silloin julkaissut nimeä eikä muitakaan vastaavia nimiä. Vuoden 2014 puolella vertailu oli katkennut ennen luotettavaa henkilötasoa.

Aino palasi ovelle.

– Sopii. Mutta pysytään merkityllä vierailualueella. Poliisin aineistoja käsitellään toisessa tilassa, eikä sinne mennä.

– Selvä.

He kulkivat käytävän päähän, jossa vierailijakortti ei enää riittänyt. Aino käytti omaa korttiaan ja kirjasi Jarkon mukaan saattajalle tarkoitettuun vierailunäkymään. Oven toisella puolella tila muuttui hiljaisemmaksi. Vastaanoton kärryt ja puhe jäivät seinän taakse. Työpisteissä oli suuria näyttöjä, kuvantamislaitteita ja numeroituja aineistotelineitä. Keskeneräiset erät pysyivät omilla alueillaan, eikä pöydillä ollut irrallisia valokuvapinoja.

Tero Niemelä nousi työpisteensä äärestä, kun Aino esitteli heidät.

– Jarkko Salonen, Lystikkälän Sanomat.

– Tero Niemelä.

Kädenpuristus oli nopea. Tero työnsi tyhjän tuolin sivuun niin, että Jarkko näki näytön menemättä työpöydän taakse.

– Aino sanoi, että haluat ymmärtää, miksi sama kuva näkyy eri paikoissa erinäköisenä.

– Ja miten sen kulkureitti pysyy samana, vaikka versiot vaihtuvat.

– Se on helpompi näyttää kuin selittää.

Tero avasi Ellan erästä version, jonka Aino oli jo näyttänyt Jarkolle. Hän ei muokannut kuvaa, vaan näytti rinnakkain kaksi tietonäkymää.

– Tässä on vastaanotettu lähde. Tässä taas näyttelyyn tehty johdannainen. Rajaus on muuttunut, sävyä on säädetty ja julkaisuversioon on liitetty eri käyttömerkintä. Mutta molemmat osoittavat takaisin samaan lähdetunnisteeseen.

– Jos näyttelyversio olisi kopioitu vielä verkkosivulle?

– Silloin siitä voisi tulla taas oma versionsa. Se ei tee siitä uutta alkuperäistä. Ongelma alkaa, jos joku irrottaa version ketjusta eikä enää tiedetä, mistä se on johdettu.

– Ja ennen luovutusta sitä ketjua rakennetaan nyt taaksepäin.

– Osittain. Osa on ollut kunnossa alusta asti. Osa vaatii vertailua vanhoihin luetteloihin ja luovuttajien papereihin. Mitä vanhempi aineisto, sitä useammin joku tunniste on vaihtunut matkan varrella.

Tero puhui teknisestä työstä samalla tavalla kuin joku olisi puhunut kirjanpidon täsmäytyksestä. Hän ei yrittänyt tehdä yksityiskohdista kiinnostavampia kuin ne olivat. Kun Jarkko käytti sanaa alkuperäinen liian väljästi, Tero korjasi sen kysymällä, tarkoittiko hän kuvaajan lähdetiedostoa, luovutettua säilytyskopiota vai ensimmäistä KASVOTiin tullutta versiota.

Korjaus oli tarpeellinen. Jarkko huomasi käyttäneensä itsekin sanaa alkuperäinen viikonlopun muistiinpanoissa kuin se olisi tarkoittanut aina samaa asiaa.

– Ellan kohdalla tämä ketju on nyt siis varma luovuttajalta tekniseen käsittelyyn asti?

Tero vilkaisi Ainoa ennen kuin vastasi.

– Sen perusteella, mitä minä tässä näen, kyllä. Luovuttajan aineistoluettelo ja vastaanoton tunniste täsmäävät. Aino vastaa siitä, mitä luovutusasiakirjoista voidaan sanoa ulospäin.

– Juuri näin, Aino sanoi. – Ja jos kirjoitat tästä, minä varmistan sinulle vielä sanamuodot erikseen.

Tero sulki Ellan tiedoston ja palasi eränäkymään.

Jarkko katsoi miehen nimeä näytön reunassa olevasta työvuorolistasta ja avasi kannettavaltaan uudelleen vuoden 2018 lähdekoosteen.

– Sinä olit KASVOTissa töissä myös vuonna 2018?

Tero kääntyi Jarkon puoleen.

– Olin.

– Nimesi on silloisessa teknisen tuotannon koosteessani.

– Se kuulostaa oikealta.

– Mitä teit silloin?

Tero mietti hetken ennen vastausta, ilmeisesti rajatakseen pitkän työjakson muutamaan sanaan.

– Tiedostojen vastaanottoa, digitointia, metatietojen tarkistusta. Sellaista käytännön työtä, joka vaihteli sen mukaan, mitä erää käsiteltiin. Tapahtuman aikana tehtiin myös korjauksia, jos aineisto tuli väärässä muodossa tai tiedot eivät täsmänneet.

– Entä 2014?

– Silloinkin olin mukana yhdessä alihankintaketjussa.

Jarkko ei kirjoittanut heti.

– Samoissa tehtävissä?

– Samansuuntaisissa. Tiedostoja, digitointia, vastaanottoa. Siitä on yhdeksän vuotta, enkä minä lähtisi muistista nimeämään yksittäisiä työpaketteja. Yritykset ja vastuut olivat muutenkin eri tavalla jaettuja kuin nyt.

– Oliko sinulla silloin oma yritys mukana?

– Oli, mutta teimme osan työstä toisen alihankkijan kautta. Siksi minun nimeni ei välttämättä ole joka paperissa samalla tasolla.

– Pystytkö sanomaan, mitä aineistoeriä käsittelit?

Tero pudisti päätään.

– En luotettavasti. Jos löytyy työmääräys tai vastaanottolista, siitä voi katsoa. Muisti on huono lähde yhdeksän vuoden takaisille tiedostonumeroille.

Vastaus oli Jarkon mielestä hyvä.

Hän olisi itse sanonut samaa ihmiselle, joka olisi pyytänyt häntä nimeämään yhden lokakuun 2014 työpäivän haastattelut ilman muistiinpanoja.

– Entä tämän vuoden tehtäväsi?

– Digitointi, tarkistus ja erien tekninen valmistelu luovutukseen. En päätä siitä, mitä otetaan kokoelmaan tai kuka omistaa oikeudet. Minä vastaan siitä, että käsiteltävä aineisto pysyy tunnistettavana eikä muutu matkalla joksikin muuksi.

Aino katsoi kelloa.

– Meidän pitää vapauttaa tämä vierailupaikka kymmenen minuutin päästä.

Jarkko sulki kannettavan.

– Yksi vielä. Jos samasta ihmisestä on kuva julkisessa retrospektiivissä ja teknisessä lähdeaineistossa, voiko pelkän julkisen version perusteella päätellä, mitä kaikkea alkuperäisessä näkyy?

– Ei välttämättä, Tero sanoi. – Rajaus voi olla eri. Resoluutio voi olla eri. Joskus julkaisua varten poistetaan reunoilta asioita, joita ei tarvita. Siksi kysymys pitää kohdistaa juuri siihen versioon, josta puhutaan.

– Selvä.

Tero nyökkäsi ja palasi työpisteelleen ennen kuin Jarkko ja Aino olivat ehtineet ovelle.

Käytävällä Jarkko kokosi tiedot muistivihkoonsa. Vuoden 2014 tehtävä ja työpaketti jäivät tarkistettaviksi.

***

Kuvarinteen kahvilassa Jarkko soitti ensimmäisen puhelun Ellan aineiston luovuttajalle.

Hän ei käyttänyt Tero Niemelän nimeä.

Hän kysyi erätunnusta.

Luovuttajan yhteyshenkilö vahvisti, että kyseinen vanha portfolioerä oli lähtenyt heidän hallustaan osana vuoden 2023 retrospektiivistä luovutusta. Heidän omassa aineistoluettelossaan oli sama alkuperäinen tunniste, jonka Aino oli näyttänyt Jarkolle. Vastaanottava järjestelmä käytti lisäksi omaa tunnustaan, ja uusi luovutusluettelo yhdisti ne nyt toisiinsa.

– Oliko tämä yhteys kirjattu jo silloin, kun aineisto ensimmäisen kerran meni KASVOTiin? Jarkko kysyi.

– Meidän papereissamme oli oma numero. KASVOTilta tuli vastaanottokuittaus omalla numerollaan. Niitä ei ollut aiemmin koottu yhteen niin, että ulkopuolinen näkisi suoraan niiden olevan sama erä.

– Nyt on?

– Nyt on, koska pysyvää luovutusta varten ne on täsmäytetty.

Jarkko pyysi kirjallisen vahvistuksen ja sai lupauksen, että se toimitettaisiin samana päivänä.

Seuraava puhelu meni vanhemman kampanja-aineiston haltijalle, jonka yhteystieto löytyi luovutuslistan julkisesta osasta. Siellä vastaus oli samanlainen mutta ei identtinen. Heidän aineistonsa ei ollut kulkenut samoilla nimillä eikä samojen järjestelmien kautta kuin Ellan portfolio, mutta vuoden 2023 luovutusta varten vanha kampanjatunnus oli yhdistetty teknisen käsittelyn erätunnukseen.

Jarkko ei tarvinnut sitä väittääkseen, että kaikkien uhrien aineistot kulkivat nyt samaa katkeamatonta viivaa pitkin.

Ne eivät kulkeneet.

Arvo oli siinä, että viivoja pystyi ensimmäistä kertaa vetämään samalle paperille ilman, että jokaisen alku piti arvata eri arkistosta.

Aino toi hänelle ennen lähtöä tulosteen, josta oli peitetty henkilötason käyttötiedot mutta jätetty näkyviin luovutuksen rakenne.

– Tätä saat käyttää taustaksi, hän sanoi. – Jos tarvitset sitaatin, käytä mieluummin sitä kirjallista vastausta, jonka lähetän. Tässä on mukana kenttiä, joiden merkitys pitää selittää oikein.

– Hyvä.

Jarkko näytti hänelle omaa luonnostaan.

– Voinko sanoa, että vuoden 2023 uusi asia on aiemmin erillään olleiden tunnisteiden ja omistustietojen yhdistäminen samaan luovutusketjuun?

Aino luki lauseen.

– Voit, jos lisäät, ettei ketju ole täydellinen jokaisen vanhan tiedoston kohdalla. Luovutus ei tee kadonneesta tiedosta olemassa olevaa.

– Lisään.

Jarkko sulki vihkonsa.

– Ja henkilölistat?

Aino katsoi häntä.

– Mitä niistä?

– En pyydä niitä. Haluan vain varmistaa, että työntekijän nimi ja erän käsittely ovat edelleen kaksi eri asiaa.

– Ovat. Jos ihmisen tehtävä on digitointi, siitä ei seuraa, että hän on käsitellyt jokaista digitoitua tiedostoa. Sen voi sanoa yleisesti.

– Hyvä.

Ulkona Myllyjen leveällä kadulla tuuli oli voimistunut. Jarkko pysähtyi bussipysäkin katoksen alle ja avasi vuoden 2018 tiedoston vielä kerran puhelimeltaan.

Jarkon vanha yritysvertailu tuki Teron kertomusta vain yleisellä tasolla. Tämän mainitsema alihankintayhteys löytyi vuoden 2014 teknisestä ketjusta, mutta sen perusteella Teroa ei voinut yhdistää tiettyyn työpakettiin, vuoroon tai aineistoerään.

***

Torstaiaamuna Kehräämössä kuvat olivat taas paperia.

Yhden vanhoja mainosaineistoja luovuttaneen oikeudenhaltijan työarkisto oli sijoitettu rakennuksen ylempään kerrokseen, jossa pitkät vetolaatikot, lehtileikkeet ja kampanjakansiot veivät enemmän tilaa kuin tietokoneet. Jarkko oli tullut sinne tarkistamaan kahta asiaa: miten vanhojen kampanjoiden krediittejä oli korjattu vuoden 2023 luovutuksessa ja mitä alkuperäisiä aineistoja kampanjoista oli säilynyt.

Kuvarinteessä sama kuva oli hajonnut versioiksi ja tunnisteiksi. Kehräämössä se palasi siihen, miten yleisö oli sen aikanaan nähnyt.

Arkistosta vastaava työntekijä nosti pöydälle ohuen kansion vuodelta 2002.

– Tässä on se kampanja, jonka krediitteihin tuli korjaus, hän sanoi. – Julkaistuissa aineistoissa mallin nimi jäi aikanaan pois osasta versioita. Alkuperäisessä työpaperissa nimi on.

Jarkko avasi kansion.

Ensimmäinen leike ei sanonut hänelle mitään. Toisessa oli ryhmäkuva. Kolmannessa näkyvät kasvot olivat tutut.

Vaalea tausta ja sivuun kääntyneet kasvot kuuluivat vanhaan mainokseen, jota oli esitetty vuoden 2014 KASVOT-retrospektiivissä.

Silloin Jarkko oli tunnistanut kuvan osaamatta nimetä ihmistä. Hän oli ajatellut nähneensä sen joskus niin monta kertaa, että kasvot kuuluivat melkein kaupungin taustaan.

Nyt kuvan alapuolelle kiinnitetyssä korjauslapussa oli nimi Mira Lehtinen ja kampanjavuosi 2002. Jarkko kirjoitti ne sekä asiakirjalähteen muistiin.

– Mistä korjaus varmistettiin? hän kysyi.

– Alkuperäisestä kampanjan työluettelosta ja sitä vastaavasta oikeuspaperista. Nimi oli niissä sama. Luovutuksessa vanhat krediitit käydään nyt läpi ennen kuin ne siirtyvät uuteen kuvailuun.

– Onko tämä sama julkaistu kuva, joka oli KASVOTissa 2014?

Työntekijä vertasi tunnistetta luetteloon.

– Sama kampanja ja tämä nimenomainen julkaistu otos. Digitaalisessa versiossa rajaus on vähän toinen.

Jarkko merkitsi senkin.

Mira Lehtinen jäi sivulle muiden vanhojen kampanjoiden nimien joukkoon. Jarkon jutun kannalta olennaista oli se, että vuonna 2023 korjattu krediitti pystyi yhdistämään vuosia nimettömänä kiertäneet kasvot alkuperäiseen aineistoon. Samalla tavalla luovutuksen muut tunnisteet yhdistivät tiedoston käsittelyhistoriaan.

Hän siirtyi seuraavaan kansioon.

Puhelin värähti pöydällä vähän ennen yhtätoista. KASVOTin viestinnästä tuli vastaus edellisenä päivänä tehtyyn pyyntöön.

Jarkko oli pyytänyt vuoden 2023 mallihaun alkuperäiset lehdistökäyttöön toimitetut koevedossivut, ei siksi, että etsisi finalistien joukosta ketään, vaan koska hän halusi nähdä saman eron uudessa aineistossa: mitä tapahtui kuvalle ennen kuin siitä tuli julkinen verkkoversio.

Liitteenä oli usean sivun PDF.

Julkisessa finalistigalleriassa kuvat oli rajattu yhtenäisiksi kasvokuviksi. Lehdistövedoksissa osa otoksista oli selvästi väljempiä. Reunoille jäi tuolia, käsivarsia, taustaa ja varjoja, jotka verkkoversioissa olivat kadonneet. Mallien nimet oli painettu suoraan kuvien alle.

Jarkko selasi sivut kerran läpi. Yhdessä ruudussa luki Vilma Koskinen, seuraavissa muiden finalistien nimiä. Hän ei tehnyt nimistä listaa. Hän tarvitsi tästä aineistosta vain eron alkuperäisen lehdistövedoksen ja myöhemmän julkisen rajauksen välillä.

Hän tallensi koko PDF:n toimituksen tausta-aineistoon muuttamattomana ja kirjoitti viereen lähteen sekä vastaanottoajan.

Kuvien sisältämä ylimääräinen tila oli juuri sellainen asia, jonka Tero oli edellisenä päivänä selittänyt: julkinen versio ei välttämättä näyttänyt kaikkea, mitä lähdekuvassa oli ollut.

Hän sulki tiedoston ja palasi vuoden 2002 kampanjakansioon.

Kehräämöstä lähtiessään hänellä oli lisää lähdevarmennuksia, joista vain osa mahtuisi arkistojuttuun.

***

Päivi luki Jarkon ensimmäisen luonnoksen torstaina vähän kahden jälkeen ja pysähtyi kolmanteen kappaleeseen.

– Tässä sinulla on juttu, hän sanoi. – Sitten sivulla kaksi sinä alat kirjoittaa henkilöstöstä.

Jarkko nojasi tuolin selkänojaan.

– En nimillä.

– Et vielä. Mutta kysymys vaihtuu. Ensimmäisessä osassa kerrot, mitä luovutus tekee kuville. Toisessa alat kysyä, kuka niitä käsitteli. Ne ovat eri juttuja, jos sinulla ei ole jälkimmäiseen vastausta.

Jarkko käänsi näytön itseään kohti.

Luonnoksen alku seurasi Ellan vanhan portfolioaineiston kulkua. Sen jälkeen Jarkko oli kirjoittanut käyttöoikeuksista ja työntekijäjoukoista.

Päivi oli oikeassa. Siinä jutun paino muuttui.

– Henkilötaso on kiinnostava, Jarkko sanoi.

– Tietenkin. Mitä sinulla on?

Jarkko avasi taustamuistion ja käänsi näytön Päiville.

– Tero Niemelä. Näistä töistä minulla on varmennukset, mutta vuoden 2014 tehtävää en pysty osoittamaan.

– Onko jotain, mikä tekee hänestä rikosuutisen nimen?

– Ei.

– Silloin nimi ei kuulu tähän.

Jarkko nyökkäsi.

Päivi ei sulkenut muistiota. Hän luki kolmea vuotta koskevat merkinnät ja osoitti vuoden 2014 riviä.

– Tämä on hyvä jatkokysymys sinulle. Ei lukijalle vielä.

– Samaa ajattelin.

– Entä käyttöoikeusvertailut?

– Minulla on Ainolta yleinen rakenne, ei henkilökohtaisia lokeja. Poliisi on turvannut omat tietonsa.

– Sitten jätä henkilöstö pois. Juttu ei heikkene siitä.

Päivi vieritti takaisin alkuun.

– Tässä on oikeasti uusi asia: ennen oli monta arkistoa ja monta tunnistetta. Nyt luovutus kokoaa niiden väliset yhteydet samaan ketjuun. Se selittää myös, miksi vanhoista kuvista voidaan kysyä uusia kysymyksiä ilman että kuvat itsessään ovat muuttuneet.

– Ja miksi sama kuva voi näyttää eri järjestelmissä eri asialta.

– Niin. Sen lukija ymmärtää Ellan kautta.

Jarkko poisti henkilöstökappaleen kokonaan.

Päivi pysähtyi vielä vanhojen krediittien korjauksia ja mallihaun lehdistövedoksia koskeviin kohtiin.

– Näistä riittää periaate, hän sanoi. – Jos käytät esimerkkiä, sen pitää selittää arkistoa eikä avata kolmea uutta sivupolkua.

Jarkko nyökkäsi.

Päivi työnsi näytön takaisin ja nousi.

– Soita Korpelalle ennen julkaisua, jos aiot antaa hänelle jotain tutkinnallisesti hyödyllistä. Mutta älä tee hyväksyntäkierrosta jutulle.

– En tee.

– Hyvä. Minä luen uuden version neljältä.

Jarkko jäi yksin näytön ääreen.

***

Johanna vastasi puhelimeen nopeasti.

– Korpela.

– Salonen. Minulla on kolme varmennettua asiaa arkistoluovutuksesta, jotka voivat kiinnostaa tutkintaa. En pyydä vastineeksi kommenttia.

– Kerro.

Jarkko avasi muistiinpanonsa.

– Ellan vanhan portfolioerän kulku voidaan nyt jäljittää luovuttajan omasta erätunnuksesta KASVOTin vastaanottoon ja siitä tekniseen käsittelyyn. Olen varmistanut luovuttajalta alkuperäisen tunnisteen erikseen. Lähetän teille yhteyshenkilön ja kirjallisen vahvistuksen, jos se ei ole jo teillä.

– Lähetä tutkinnan osoitteeseen.

– Toinen: sama luovutusrakenne on käytettävissä myös vanhempien aineistojen jäljittämiseen. Ei niin, että kaikista olisi täydellinen ketju, mutta ulkopuolisten haltijoiden omat tunnisteet voidaan nyt yhdistää vastaanotto- ja työpakettitietoihin aiempaa paremmin.

– Selvä.

– Kolmas on henkilönimi. Tero Niemelä. Pystyn omista lähteistäni osoittamaan hänen työskennelleen KASVOTin teknisessä tuotannossa vuonna 2018. Hän työskentelee nyt Kuvarinteessä teknisen arkiston alihankkijana, minkä Aino vahvistaa. Niemelä itse kertoo tehneensä teknisiä töitä myös vuoden 2014 alihankintaketjussa.

Johanna ei reagoinut nimeen tavalla, josta Jarkko olisi saanut mitään lisätietoa.

– Mitä pystyt osoittamaan vuodesta 2014 muuten kuin hänen omalla kertomuksellaan?

– Yritystason ja teknisen alihankinnan yhteyden. En täsmällistä työpakettia, vuoroa, työasemaa tai aineistoerää. En myöskään koordinointivastuuta.

– Hyvä. Pidä nuo erot mukana, jos lähetät aineiston.

– Pidän.

Jarkko katsoi näyttöä, jossa hänen juttuluonnoksensa oli avoinna.

– Niemelän nimi ei tule tämän päivän juttuun.

– Se on toimituksen ratkaisu.

– Niin on. Kerron vain, ettei sinun tarvitse varautua siihen, että nimi ilmestyy verkkoon tunnin päästä minun kauttani.

Linjalla oli lyhyt tauko.

– Selvä, Johanna sanoi. – Lähetä lähteet ja niiden rajat. Ne otetaan vertailuun.

– Teen niin.

Johanna ei kertonut, oliko poliisi jo nähnyt saman nimen omissa vertailuissaan. Jarkko ei kysynyt.

– Yksi asia vielä, hän sanoi. – Luovutuksen viimeinen päivä on kahdeskymmeneskuudes lokakuuta, eikö?

– Aikataulua koskevat tiedot saat KASVOTilta.

Vastaus tuli niin neutraalina, ettei siitä saanut mitään tutkinnallista.

– Sain jo. Se riittää.

Puhelu päättyi.

Jarkko lähetti tutkinnan viralliseen osoitteeseen Ellan erää koskevan kirjallisen varmennuksen ja luovuttajan yhteystiedot. Teron työjatkuvuudesta hän lähetti erillisen yhteenvedon niistä kohdista, jotka pystyi osoittamaan luovuttamatta omia lähdemuistioitaan poliisille.

Sitten hän palasi juttuun.

Päivin neljän aikaan lukema versio alkoi Ellasta. Vanhan portfolioaineiston kautta se seurasi, kuinka vuoden 2023 luovutus yhdisti kuvan eri versioiden tunnisteet samaan ketjuun.

Jutussa kerrottiin myös raja. Luovutus ei palauttanut kadonneita lokitietoja eikä tehnyt vanhoista asiakirjoista tarkempia kuin ne olivat.

Mallihaun lehdistövedoksista Jarkko kuvasi julkisen ja alkuperäisen rajauksen eron, ilman finalistien nimiä.

Kehräämössä varmistettu vuoden 2002 krediittikorjaus jäi pois kokonaan.

Henkilöstöstä Jarkko kirjoitti yhden yleisen lauseen: tekniseen työvaiheeseen osallistuminen ei itsessään osoittanut, mitä yksittäistä aineistoa työntekijä oli käsitellyt. Yhtään nimeä ei ollut.

Päivi luki tekstin loppuun.

– Nyt tämä kertoo sen, minkä tiedät.

– Ja jättää ulos sen, mitä vasta selvitän.

– Niin jutut yleensä toimivat parhaimmillaan.

Jarkko vilkaisi häntä.

– Älä innostu liikaa. Voin vielä pilata seuraavan.

Päivi hymähti ja osoitti julkaisuikkunaa.

– Otsikko on liian pitkä.

He lyhensivät sen yhdessä.

Arkistoluovutus kokoaa vanhojen kuvien hajallaan olleita tietoja

Jarkko tarkisti vielä Ainon kirjallisen vastauksen, tämän varmistaman teknisen kuvauksen ja Ellan erän luovuttajalta saamansa varmennuksen.

Poliisin tutkinnasta juttu kertoi vain sen, mikä oli jo julkista: Ella Saarisen murhaa tutkittiin osana samaa kokonaisuutta vuosien 2014 ja 2018 henkirikosten kanssa.

Jarkko muisti Hennan kertoneen, ettei Ella enää halunnut vanhaa portfolio-otosta etusivuille tai hakemistoihin. Pääkuvaksi hän valitsi saman käyttöoikeudeltaan varmistetun ammatillisen kasvokuvan kuin perjantain henkilöjuttuun.

Kello oli vähän yli viisi, kun Jarkko painoi julkaisupainiketta.

Otsikko ilmestyi lehden etusivulle muiden uutisten joukkoon. Ella katsoi kuvassa suoraan kameraan. Kuvateksti esitteli hänet mallina ja sisällöntuottajana, jonka vanhaa portfolioaineistoa oli mukana KASVOTin retrospektiivissä.

Jarkko katsoi julkaisua hetken ja sulki esikatselun.

Sitten hän avasi Tero Niemelää koskevan taustamuistion ja siirsi sen julkaisemattoman tausta-aineiston kansioon.

Vuoden 2014 rivillä oli edelleen aukko.

Hän jätti sen siihen.