Luku 16

Varmistus tuli maanantaiaamuna vähän ennen yhdeksää.

Johanna oli ehtinyt avata viikonlopun aikana kertyneet tilannepäivitykset ja lukea niistä kaksi, kun Antti ilmestyi työhuoneen ovelle tabletti kädessään.

– Oikeuslääketiede sai vertailun valmiiksi.

Johanna viittasi hänet sisään.

Antti sulki oven ja laski tabletin pöydälle. Lausunto ei ollut pitkä. Siinä ei ollut mitään sellaista, minkä Johanna olisi halunnut kuulla hitaasti.

Ellan kaulan kapea puristusjälki vastasi olennaisilta rakenteellisilta piirteiltään Jenni Haapalan, Kaisa Lehtolan ja Aleksi Mäkisen tapauksissa todettua jälkeä. Leveys, ihon painaumien rakenne ja syvempien kudosvaurioiden sijoittuminen muodostivat kokonaisuuden, jota oikeuslääketieteellinen vertailu piti saman tekotavan kanssa yhteensopivana.

Johanna luki päätelmän kahdesti.

Rikospaikalla hän oli jo tiennyt, mitä piti mahdollisena. Nyt sana mahdollinen poistui yhdestä kohdasta tutkintaa.

Ella Saarinen ei ollut vain uusi kuollut nainen, jonka elämässä sattui olemaan KASVOT-yhteys.

Sama tekijä oli tappanut uudelleen.

Johanna nojasi tuolinsa selkänojaan. Ikkunan takana lokakuun valo oli kirkkaampi kuin perjantaina Rysässä, mutta huoneessa se jäi sälekaihtimien viivoiksi pöydälle.

Hän ei ajatellut, mitä vuonna 2014 olisi pitänyt tehdä toisin. Silloin oli tehty se, mihin näyttö antoi mahdollisuuden, samoin vuonna 2018.

Nyt hänen pöydällään oli neljäs nimi. Ella oli kuollut ennen kuin he olivat pystyneet pysäyttämään ihmisen, jonka olemassaolosta Johanna oli ollut varma jo vuosia.

– Otetaan merkintä vertailu kesken pois seinältä, hän sanoi.

Antti nyökkäsi.

– Ja avataan 2018 kokonaan?

– Alkuperäiset viennit, työasemaympäristöt, henkilöstöaineistot, alihankintaketjut. Kaikki siinä muodossa kuin ne silloin säilytettiin. Älä aloita meidän vanhoista yhteenvedoista.

– Selvä.

– Vuoden 2014 aineistot rinnalle niiltä osin kuin ne liittyvät samaan tekniseen ympäristöön. Mutta ei niin, että nyt päätetään kaiken vanhan tarkoittaneen KASVOTia vain koska Ella kuoli.

– Ei päätetä.

– Viestintään yksi muutos. Voidaan vahvistaa, että Ellan kuolemaa tutkitaan osana samaa tutkintakokonaisuutta aiempien henkirikosten kanssa. Ei perustetta, ei kaulan jälkeä, ei mitään välineestä.

– Entä KASVOT?

– Jos kysytään, sanotaan, että hänen työ- ja arkistoyhteyksiään selvitetään osana muuta tutkintaa. Ei nimetä työntekijöitä eikä tehdä arkistosta epäiltyä.

Antti otti tabletin.

– Minä haen viennit esiin.

– Tule takaisin, kun olet katsonut, mitä niistä oikeasti voidaan verrata tämän vuoden aineistoon.

Johanna jäi yksin.

Hän siirsi oikeuslääketieteellisen lausunnon aktiivisen tutkinnan kansioon ja avasi Ellan aikajanan. Perjantaiaamun tekninen tapaaminen oli edelleen siinä samassa kohdassa kuin viikonloppuna: kello 9.30, aito työosoite, oikea arkistoasia, tuntematon lähettäjä ja tuntematon vieras.

Tapaamista ei voinut enää käsitellä vain yhtenä Ellan viimeisen aamun työasioista, mutta se ei silti todistanut viestin kirjoittajaa murhaajaksi.

Johanna lähetti tehtäväpäivityksen ryhmälle ja soitti viestintään ennen kuin ehti jatkaa seuraavaan tiedostoon.

Kun hän palasi tilannehuoneeseen vähän yhdentoista jälkeen, seinällä oli neljä nimeä ilman varausta.

Jenni Haapala.

Kaisa Lehtola.

Aleksi Mäkinen.

Ella Saarinen.

Antti istui sivupöydän ääressä kahden näytön edessä. Vuoden 2018 aineisto ei näyttänyt ulospäin miltään erityiseltä: hakemistorakenteita, taulukoita, säilytettyjä teknisiä vientitiedostoja ja skannattuja dokumentteja. Niitä oli käyty läpi jo kerran ihmisten, tunnusten, työasemien ja yritysten kautta.

Antti osoitti ensimmäistä näyttöä.

– Tässä on Aleksin viestiin liittynyt ympäristö sellaisena kuin se säilytettiin. Me voidaan edelleen osoittaa, että yhteinen työosoite oli aito, että viesti syntyi teknisen tuotannon ympäristössä ja keillä oli siihen käyttöoikeuksia. Me voidaan myös verrata niitä ihmisiä tämän vuoden henkilöstöön.

– Mutta kirjoittajaa ei.

– Ei tästä. Jos henkilökohtaista lähettäjätietoa ei tallentunut silloin, sitä ei synny nyt sillä, että me katsotaan sama vienti paremmalla näytöllä.

Antti vaihtoi toiseen tiedostoon.

– Tässä taas on työasemia ja käyttäjäjoukkoja. Osasta tunnuksia tiedetään, kenelle ne kuuluivat. Osasta tiedetään, että ne olivat yhteisessä käytössä. Sitten on alihankkijoiden aineistoa, josta pystytään osoittamaan yritys ja tehtävä, mutta ei sitä, kuka avasi juuri tietyn erän tietyllä hetkellä.

Johanna veti tuolin viereen.

– Vuoden 2014 henkilöstö?

– Sama ongelma kuin ennenkin, ei suurempi eikä pienempi. Nimiä on paljon. Työntekijä- ja palkkatietoja on. Joistakin sijaisista tiedot ovat puutteellisemmat. Teknisen työn alihankintaketjuja voidaan rakentaa yritystasolla ja osittain henkilötasolla. Se, että joku oli töissä tapahtumassa, ei kerro, mitä aineistoa hän käsitteli.

– Eli jos tämän vuoden luovutusaineisto vain antaa meille lisää nimiä, me olemme samassa paikassa.

– Suunnilleen.

– Mutta tämä ei ehkä anna vain nimiä.

KASVOTin viikonlopun aikana toimittamassa merkinnässä oli Ellan vanhan portfolioaineiston erätunnus. Sen vieressä oli tieto ulkopuolisesta luovutuksesta ja merkintä teknisestä käsittelystä, mutta varsinainen luovutusaineisto oli edelleen KASVOTin hallussa.

– Aino Laitinen ehdotti, että mennään paikan päälle, Antti sanoi. – He ovat joka tapauksessa keskellä luovutusta. Hänen mukaansa uusi luettelo yhdistää vanhoja erätunnuksia sellaiseen vastaanotto- ja käsittelytietoon, jota meillä ei ollut vuosina 2014 tai 2018 yhdessä paikassa.

– Milloin?

– Huomenna aamulla sopii.

– Mennään, Johanna sanoi.

***

Myllyjen Kuvarinne ei näyttänyt tapahtumapaikalta.

Tiistaiaamuna sen suurissa vastaanottotiloissa liikkui kuljetuskärryjä, harmaita aineistolaatikoita ja ihmisiä, joiden kaulassa roikkui erivärisiä kulkukortteja. Rakennuskokonaisuuden hallintosiipi oli lasia ja vaaleaa levyä, sen takana matalammat tuotantotilat jatkuivat pitkälle sisäpihan suuntaan. Vastaanoton lähellä seinään oli kiinnitetty taulu, jossa oli useiden yritysten ja hankkeiden nimet.

Rysän Makasiinirannassa vanhat työhuoneet olivat avautuneet suoraan käytäville ja sisäpihalle. Kehräämön Kutomossa työtilat olivat rakentuneet vanhan tehdasrungon sisään melkein huone huoneelta. Kuvarinteessä kaikki näytti järjestetyltä kulkemisen, tavaran vastaanoton ja työn erottelun ehdoilla.

Johanna sai vierailijakortin, joka avasi hallintosiiven oven mutta ei käytävän päässä näkyvää harmaata kulkuovea. Antti sai samanlaisen.

Aino Laitinen tuli heitä vastaan kansio kainalossa.

– Hyvä, että pääsitte aamusta. Meillä tulee iltapäivällä kaksi isoa palautuserää, ja sen jälkeen vastaanotto on täynnä.

Hän ei käyttänyt aikaa kohteliaisuuksiin enempää kuin tarvittiin. He siirtyivät neuvottelutilaan, jonka lasiseinän takaa näki vastaanoton työpisteet ja niiden takana osan välivarastosta. Hyllyihin oli merkitty erätunnuksia suurilla irtolapuilla.

Aino avasi kannettavansa.

– Aloitetaan yhdestä rajasta, ettei tästä tule käsitystä, että meillä on yhtäkkiä täydellinen historia jokaisesta tiedostosta.

– Aloitetaan siitä, Johanna sanoi.

– Luovutusluettelo ei ole käyttäjäloki. Se kertoo, mitä meille tuli, mistä se tuli, millä tunnisteella ja mihin työvaiheeseen se vietiin. Se ei kerro automaattisesti, kuka avasi kuvan, lähetti sähköpostin tai teki jonkin yksittäisen muutoksen.

Aino käänsi näytön heihin päin.

Taulukossa oli satoja rivejä. Osassa luovuttajana oli yritys, osassa yhdistys, tuotanto tai yksityinen oikeudenhaltija. Jokaisella erällä oli alkuperäinen tunniste, vastaanottotieto ja nykyisen hankkeen luokitus. Tekniset työvaiheet oli merkitty erikseen.

– Vuonna 2014 tai 2018 nämä tiedot olivat eri paikoissa, Aino sanoi. – Järjestäjällä oli yksi lista, alihankkijalla toinen, oikeudenhaltijalla omansa. Nyt kun aineisto siirtyy pysyvämmin eteenpäin, meidän pitää pystyä osoittamaan koko luovutusketju ainakin erätasolla.

Antti nojautui vähän lähemmäs näyttöä.

– Näytä Ella Saarinen.

Aino haki nimen.

Yksi erä nousi ruudulle.

Ellan nimi oli yhdistetty vanhaan portfolioaineistoon. Luovuttaja oli yksilöity. Samalla rivillä näkyi alkuperäinen erätunnus, aineistotyyppi ja vastaanottopäivä. Seuraava merkintä osoitti, että erä oli siirretty tekniseen käsittelyyn osana retrospektiivistä kokonaisuutta.

– Eli tämä luovuttaja toi juuri nämä tiedostot?

– Luovuttaja toi tämän erän, Aino korjasi. – Erän sisällä olevat tiedostot pitää tarkistaa alkuperäistä luetteloa vasten. Yksi rivi ei vielä tarkoita, että jokainen tiedosto tuli samasta lähteestä samalla oikeusperusteella.

Johanna nyökkäsi.

– Hyvä korjaus.

Aino avasi rinnalle alkuperäisen luovutusmerkinnän.

– Tässä Ellan kohdalla ketju kuitenkin pitää. Nimi ja vanhat portfoliotiedostot ovat alkuperäisessä eräluettelossa. Sama erätunnus näkyy vastaanotossa ja sen jälkeen tässä teknisessä vaiheessa.

– Kuka teki teknisen vaiheen? Antti kysyi.

– Siinä kohtaa luettelo ei enää vastaa teidän kysymykseenne. Työvaiheeseen osallistuu työntekijöitä ja alihankkijoita eri tehtävissä. Erä voi kulkea sen läpi niin, ettei jokainen ihminen avaa jokaista tiedostoa.

– Entä Ellan tapaamista koskeva yhteinen työosoite?

– Sen käyttöoikeudet voidaan listata tämänhetkisestä järjestelmästä. Viestikohtainen historia on eri asia, ja siitä te olette jo tehneet säilytyspyynnön. Osa tiedoista on meidän hallinnassa, osa palveluntarjoajalla.

– Haluan tästä alkuperäiskopiot ja tiedon siitä, mitkä järjestelmät säilyttävät nykyiset käyttömerkinnät, Johanna sanoi. – Samoin yhteisten työosoitteiden viestitiedot siinä laajuudessa kuin niitä on saatavissa, henkilöstö- ja alihankintatiedot sekä eräkohtaiset kopiot niistä aineistoista, joihin tutkinta nyt kohdistuu.

Aino nyökkäsi, mutta ei vielä sulkenut konetta.

– Me voidaan lukita omat projektitiedot heti niin, ettei niitä poisteta normaalin luovutuksen yhteydessä. Palveluntarjoajille ja erillisille alihankkijoille pitää tehdä omat pyynnöt. Ja jos haluatte henkilökohtaisia käyttötietoja, ne pitää erottaa yhteisten tunnusten tiedoista.

– Erotetaan.

– Hyvä. Minä en halua, että teille lähtee meiltä taulukko, jossa jokainen tähän projektiin kirjattu ihminen muuttuu vahingossa epäillyksi vain koska nimi löytyy samalta sivulta.

– En minäkään.

Aino siirsi koneen sivuun ja nousi.

– Näytän vastaanoton. Luettelo on helpompi ymmärtää, kun näkee, mitä erälle tapahtuu fyysisesti.

He kulkivat hallintosiiven käytävältä vastaanottotilaan. Yhdellä seinällä oli leveä lastausovi, toisella työpisteitä, joissa laatikoiden tunnisteita tarkistettiin luovutuspapereita vasten. Hyllyissä oli yhtä aikaa uusia arkistolaatikoita ja vanhoja koteloita, joiden pahvi oli tummunut reunoista.

Aino pysähtyi keltaisella lattiarajalla.

– Tästä eteenpäin aineisto menee työn mukaan eri tiloihin. Kaikkea ei digitoida. Kaikkea ei myöskään käsitellä tässä rakennuksen osassa.

Käytävän päässä oli kulunvalvottu ovi. Sen vieressä oleva lukija välähti vihreänä työntekijän kortille, ja ovi sulkeutui hänen perässään.

– Digitoinnin ja teknisen työn tilat ovat tuolla, Aino sanoi. – Sinne ei mennä yleisellä vierailuluvalla. Työntekijöilläkin oikeudet riippuvat tehtävästä.

– Kuinka pitkään nykyiset oikeudet ovat voimassa? Johanna kysyi.

– Projektin loppuun. Varsinainen hallinnan siirto tapahtuu kahdeskymmeneskuudes lokakuuta kello kahdeksantoista. Sen jälkeen vastaanottava muistiorganisaatio hallitsee aineistoa, ja alihankkijoiden projektikohtaiset käyttöoikeudet suljetaan. Samalla loppuu vapaa työpääsy digitointitiloihin niiltä, joilla ei ole muuta tehtävää täällä.

Aino sanoi ajan samalla äänellä kuin olisi sanonut seuraavan kuorman saapumisajan.

Johanna teki siitä muistiinpanon.

– Ennen sitä voivat siis muuttua sekä käyttöoikeudet että aineiston haltija.

– Kyllä. Siksi tämä luovutus on meille iso työ. Puuttuvat oikeustiedot pitää saada kuntoon, palautuvat erät tarkistaa ja alihankkijoiden tehtävät päättää hallitusti.

– Nykyiset tiedot turvataan siis nyt, Johanna sanoi.

Antti oli jo ottanut puhelimen esiin.

– Teen listan eri haltijoista, ja käydään pyynnöt läpi tänään.

Aino katsoi häntä.

– Minä annan teille yhteyshenkilöt. Säästyy kierros väärissä organisaatioissa.

He palasivat neuvottelutilaan henkilöstö- ja alihankintanäkymän ääreen. Lista oli Johannalle tuttu: nimiä, yrityksiä, tehtäväluokkia, voimassaoloaikoja ja käyttöoikeuksien tasoja.

Antti vertasi sitä vuoden 2018 säilytettyyn aineistoon omalta koneeltaan.

– Tässä on ensimmäisiä samoja nimiä, hän sanoi ja luki niitä ääneen vain tarpeen mukaan. – Muutama teknisen tuotannon ihminen, kaksi alihankkijaa eri yrityksissä... Tero Niemelä löytyy myös vuoden 2018 aineistosta.

Aino vilkaisi omaa listaansa.

– Niemelä tekee nytkin teknistä arkistotyötä alihankkijana.

Antti merkitsi vertailun muiden joukkoon.

– Nimi on myös vuoden 2014 selvityksessä teknisen alihankintaketjun yhteydessä, hän sanoi Johannalle. – Yhteys on yleistasoinen. Täsmällistä työpakettia, vuoroa, työasemaa tai koordinointivastuuta ei voida osoittaa.

Aino siirsi yhden sarakkeen näkyviin.

– Ja yrityksen tehtäväkuva voi olla yksittäisen työntekijän tehtäviä laajempi. Tekninen arkistotyö ei tarkoita, että yksittäinen työntekijä olisi käsitellyt jokaista siihen kuuluvaa erää.

– Mainitsit palautuvat erät, Johanna sanoi Ainolle. – Kuinka vanhaa tavaraa sieltä tulee?

– Osa hyvinkin vanhaa. Kaikki ei ole ollut tapahtumajärjestäjien hallussa. Alihankkijoilla ja oikeudenhaltijoilla on ollut työssä käytettyjä koteloita, väliaikaisia säilytyseriä ja paperiaineistoa, jotka pitää nyt joko palauttaa tai liittää luovutukseen oikein dokumentoituna.

– Myös 2014?

– Myös siltä ajalta.

Palautuslistalla näkyi erä, joka oli ollut teknisen työn jälkeen alihankkijan pitkäaikaissäilytyksessä. Vuoden 2023 luovutusluettelo yhdisti sen nyt samaan vanhaan aineistokokonaisuuteen, jonka merkitystä poliisi oli yrittänyt selvittää vuosia aiemmin hajanaisempien tietojen perusteella.

– Tämä tulee tänään? Antti kysyi.

– Iltapäivän kuormassa. Me tarkistamme ensin, että koteloiden tunnisteet vastaavat luetteloa.

– Kun se tulee, sitä ei avata normaalina luovutuksena ennen kuin poliisi on dokumentoinut sen.

Aino nyökkäsi heti.

– Järjestyy. Vastaanotto voidaan erottaa muusta käsittelystä.

***

Keskiviikkoaamuna vuoden 2014 koteloerä oli levitetty dokumentointipöydälle siinä järjestyksessä kuin se oli vastaanotettu.

Poliisi oli saanut sen haltuunsa Kuvarinteen vastaanoton kautta sen jälkeen, kun ulkopuoliset tunnisteet, sinetit ja luovutusasiakirjat oli kuvattu. Pöydällä oli kuusi vanhaa säilytyskoteloa ja yksi pienempi pahvikansio. Jokaisen vieressä oli erätunnus ja viittaus luovutusluettelon riviin.

Johanna seisoi pöydän toisella puolella suojakäsineet käsissä. Antti kävi koteloita läpi yksi kerrallaan teknisen tutkinnan työntekijän kanssa.

Ensimmäisissä ei ollut mitään yllättävää. Paperisia työmerkintöjä, vanhoja levyjä, tulostettuja luetteloita ja tyhjiä suojataskuja. Jokainen esine kuvattiin ennen siirtämistä.

Kolmannen kotelon kohdalla Antti pysähtyi.

– Älä liikuta tuota vielä.

Johanna seurasi hänen katsettaan.

Kotelon ympärillä ei ollut enää sidontaa, mutta sen pohjan ja taitetun kansiosan välissä kulki kapea nauhanpätkä, joka oli jäänyt paikalleen kuin pakkausta purettaessa unohdettu jäännös. Materiaali oli himmeää ja litteää. Silmämääräisesti siitä ei voinut päätellä yhteyttä neljän ihmisen kaulaan jääneeseen jälkeen.

Antti ei koskenut siihen.

– Kuvaa ensin paikallaan, hän sanoi.

Teknisen tutkinnan työntekijä siirsi mitta-asteikon kotelon viereen ja aloitti dokumentoinnin.

– Mikä tässä pysäytti?

Antti vilkaisi häntä.

– Vuoden 2014 materiaaliselvitys.

– Nauhoja tutkittiin silloin.

– Tutkittiin. Hihnoja, pakkausmateriaaleja, useita nauhoja tapahtumapaikoilta ja järjestäjän varastoista. Mutta näytejoukko jäi vajaaksi, koska osa teknisen työn materiaalista oli eri alihankkijoiden hallussa eikä kaikkia vanhoja koteloita pystytty yhdistämään oikeisiin työpaketteihin.

Hän osoitti nauhaa koskematta siihen.

– Tämä kotelo ei ollut meidän vertailussa.

– Oletko varma?

– Erätunnuksen perusteella tästä nimenomaisesta kotelosta ei ole näytettä. Tarkistan vielä alkuperäisestä luettelosta ennen kuin sanon muuta.

– Mitä tästä voidaan sanoa?

– Että meillä on nyt dokumentoidusta vuoden 2014 työympäristöstä nauhanäyte, jota meillä ei silloin ollut.

Vanhassa materiaaliselvityksessä oli useita tutkittuja tuotteita ja näytteitä alkuperätietoineen ja vertailutuloksineen. Yksikään ei ollut antanut välinettä tai käyttäjää yksilöivää tulosta, eikä tämän koteloerän tunnistetta ollut mukana.

Vuoden 2023 luovutusluettelo yhdisti kotelon vanhaan tekniseen aineistoerään ja osoitti, mistä se oli palautunut. Se ei kertonut, kuka nauhaa oli käsitellyt vuonna 2014, mutta sen alkuperä oli nyt dokumentoitu.

Kun paikallaan otetut kuvat olivat valmiit, nauha irrotettiin kotelosta niin, ettei sen pintaan koskettu tarpeettomasti. Se asetettiin puhtaalle alustalle, kuvattiin uudelleen ja mitattiin. Antti tarkisti tunnisteet kahdesti ennen kuin saneli näytteen alkuperän kirjaukseen.

Johanna kuunteli sanamuotoa.

Vuoden 2014 teknisen arkistotyön palautuneesta, nyt erätunnuksella yksilöidystä kotelosta talteen saatu sidontanauhanäyte.

– Vertailu samoihin ominaisuuksiin kuin vanhassa selvityksessä, Johanna sanoi. – Ja Ellan aineisto mukaan vasta siinä laajuudessa kuin laboratorio tarvitsee. Ei ennakko-oletusta siitä, että tuloksen pitää sopia.

Antti nyökkäsi.

– Teen pyynnön alkuperäisten lausuntojen pohjalta.

Antti sulki dokumentoidun nauhan näytepussiin, tarkisti tunnisteen vielä kerran ja painoi sinetin kiinni.