Luku 15

Poliisin tiedote tuli toimituksen uutisseurantaan vähän kahden jälkeen.

Naisen kuolemaa Rysässä tutkitaan mahdollisena henkirikoksena.

Jarkko avasi tiedotteen heti. Tällä kertaa poliisi kertoi nimen.

Ella Saarinen, kaksikymmentäkuusi vuotta. Löydetty perjantaiaamuna työhuoneestaan Makasiinirannasta. Kuolemaan liittyi seikkoja, joiden vuoksi poliisi selvitti mahdollista henkirikosta. Tekotapaa ei kommentoitu. Poliisi pyysi havaintoja alueelta aamupäivän ajalta.

Ei sanaakaan KASVOTista.

Jarkko luki tekstin uudelleen ja jäi katsomaan nimeä.

Hän tunsi Rysän Makasiinirannan työtilat maineelta ja oli joskus käynyt samassa korttelissa kuvaajan haastattelussa. Ella Saarinen ei sanonut hänelle mitään ennen kuin hän syötti nimen hakuun.

Sen jälkeen nimi sai nopeasti kasvot.

Ensimmäisenä tuli vastaan Ellan oma sivu. Etusivulla oli suuri vaalea kuva, jossa hän katsoi suoraan kameraan. Valikossa olivat omat kohtansa kuvauksille, kaupallisille yhteistöille, omille sisällöille ja yhteydenotoille. Toisessa välilehdessä oli TrueFans-profiili. Kolmannessa julkinen kuvapalvelutili, jossa viime kuukausina oli julkaistu studiokuvia, lyhyitä videoleikkeitä ja kaupallisia yhteistöitä.

Jarkko avasi rinnalle yritystietoja ja vanhempia hakutuloksia.

Ella oli työskennellyt itsenäisesti glamourmallina, verkkosisällöntuottajana ja kuvausten tilaajana sekä tuottajana. Hänellä ei näyttänyt olevan yhtä toimistoa tai työnantajaa. Osa kuvista oli selvästi kaupallisia, osa hänen omaan palveluunsa tehtyjä. Julkisessa profiilissa ei ollut epävarmuutta siitä, mitä hän myi tai millaisen kuvan itsestään halusi antaa. Kuvatekstit olivat lyhyitä ja usein kuivan itsevarmoja. Niissä ei selitelty työtä eikä pyydetty anteeksi sitä, että kuvien tarkoitus oli myös olla seksuaalisia.

Jarkko huomasi lukevansa niitä samalla tavalla kuin oli vuosia aikaisemmin lukenut Jennin ja Kaisan krediittejä: ensin työn lajina, sitten verkostona, vasta sen jälkeen ihmisen jälkenä.

Kymmenessä minuutissa hänellä oli ikä, ammatti, työhuoneen osoite ja joukko kuvia, jotka joku muu ehtisi pian poimia ensimmäisiin uutisiin.

Se oli paljon tietoa.

Se oli myös juuri sen verran kuin Ella oli itse julkiseksi rakentanut.

Päivi pysähtyi Jarkon pöydän viereen ja luki poliisin tiedotteen tämän näytöltä.

– Onko nimi vahvistettu muuten kuin tiedotteessa?

– Poliisi julkaisi sen itse.

– Mitä tiedät hänestä?

Jarkko näytti auki olevia välilehtiä.

– Kaksikymmentäkuusi. Itsenäinen glamour- ja TrueFans-malli, tekee myös omaa kuva- ja sisällöntuotantoa. Työhuone Makasiinirannassa. Julkinen ura ainakin muutaman vuoden mittainen.

Päivi vilkaisi kuvapalvelun ruutua.

– Ja mitä tiedät hänestä?

Jarkko katsoi häntä.

– Tuon verran.

– Sitten se on ensimmäinen tehtävä. Ei sarjamurhaajaa, ei KASVOT-teoriaa eikä kymmentä vanhaa linkkiä ennen kuin tiedetään, kuka tämä ihminen oli.

– En ollut kirjoittamassa teoriaa.

– Hyvä. Säästyy aikaa.

Päivi nojasi kädellään pöydän reunaan.

– Jos löytyy varmennettava KASVOT-yhteys, se kuuluu taustaan. Mutta ensimmäinen juttu ei saa tehdä Ellasta selitystä vanhalle jutulle ennen kuin poliisi on edes sanonut, mistä tässä on kyse.

Jarkko nyökkäsi.

Uhrista löytyi verkosta niin paljon valmista materiaalia, että toimitus voisi tehdä uskottavan näköisen henkilöjutun puhumatta yhdellekään ihmiselle, joka oli tuntenut hänet.

Hän avasi Ellan viimeisten kuukausien yhteistyömerkinnät ja alkoi kirjata toistuvia nimiä.

Valokuvaajia oli useita. Meikkaajia muutama. Yksi nimi toistui selvästi muita useammin.

Henna Korhonen.

Nimi löytyi kuvauskrediiteistä, yhteisistä julkaisuista ja lyhyistä työvideoista, joissa kumpikin näkyi vuorollaan kameran takana. Yhdessä keväisessä kuvassa Henna näkyi peilistä kuvan laidassa, kamera kädessään, ja Ella oli kirjoittanut kuvatekstiin vain: hän käski taas olla koskematta valoon.

Jarkko avasi Hennan ammatillisen sivun. Valokuvaaja, oma työtila Kehräämön suuralueella, Vanhan Kehräämön Kutomossa. Muotia, henkilökuvia, pienempiä tuotantoja ja verkkosisältöjä.

Hän löysi numeron yrityssivulta ja soitti.

Henna vastasi neljännellä hälytysäänellä.

– Korhonen.

– Jarkko Salonen, Lystikkälän Sanomista. Soitan Ella Saarisesta.

Hiljaisuus tuli niin nopeasti, että Jarkko tiesi heti nimen osuneen oikeaan ihmiseen.

– Tiedän, kuka olet, Henna sanoi lopulta.

Ääni oli väsynyt ja karhea.

– Poliisi julkaisi Ellan nimen. Teen hänestä ensimmäistä uutista. Nimenne näkyy monessa hänen viime vuosien työssään.

– Minä löysin hänet.

Jarkko siirsi katseensa näytöltä pois.

– En tiennyt sitä.

– Nyt tiedät.

– Olen pahoillani.

Henna ei vastannut siihen. Taustalla kuului oven ääni. Sen jälkeen Hennan äänessä oli vaimea kaiku, kuin hän olisi siirtynyt käytävälle.

– Mitä sinä haluat?

– En rikospaikkaa. Haluan tietää, kuka Ella oli ja mitä hänen työnsä oikeasti tarkoitti. Julkisista lähteistä saan kuvat, ammatin ja alustat. Ne eivät riitä.

Henna hengitti puhelimeen hitaasti.

– Juuri siksi minä ehkä puhun.

Jarkko odotti.

– Mutta minä päätän, mistä, Henna jatkoi. – En puhu hänen ihmissuhteistaan yleisesti, en perheestä enkä ala käydä läpi sitä, ketkä kaikki ovat joskus kuvanneet sitä. Ja jos minä sanon jonkin olevan pois jutusta, se on pois.

– Sovitaan niin.

– Olen työhuoneella Kehräämössä. En halua kahvilaan.

Jarkko katsoi kelloa.

– Pääsen sinne noin puolessa tunnissa.

– Tule.

Puhelu katkesi.

Päivi oli palannut omalle pöydälleen. Jarkko nousi ja veti takin tuolin selkänojasta.

– Henna Korhonen oli löytäjä, hän sanoi. – Suostui puhumaan Ellasta. Menen Kehräämöön.

Päivi nyökkäsi.

– Muista, että hän on ollut poliisin kanssa koko päivän ja löytänyt ystävänsä kuolleena.

– Muistan.

– Ja jos hän haluaa kertoa enemmän kuin ymmärtää kertovansa, sinäkin saat vetää rajan.

Jarkko puki takin.

– Niin saan.

***

Vanhan Kehräämön Kutomo oli pitkä tehdasrakennus, jonka sisään oli rakennettu erikokoisia työtiloja vanhojen rakenteiden ehdoilla. Käytävällä näkyi ovissa suunnittelijoiden, kuvaajien ja pienten tuotantoyhtiöiden nimiä. Jossakin kauempana surisi kone, mutta muuten iltapäivä oli jo hiljentynyt.

Hennan työtilan ovi oli auki.

Hän seisoi suuren pöydän ääressä musta collegepaita päällään, hiukset kiireesti niskaan sidottuina. Jarkko tunnisti hänet kuvista, mutta niissä hän oli yleensä ollut valmiina työpäivään. Nyt kasvoilla ei ollut meikkiä ja silmien ympärillä oli punoitusta, jota hän ei yrittänyt peittää.

– Sisään, Henna sanoi.

Työtila oli korkeampi kuin leveä. Yhdellä seinällä oli taustapaperirullia ja valokalustoa, toisella pitkä hylly täynnä laatikoita, kuvakirjoja ja kovalevyjä. Ikkunoista tuli harmaata valoa sisäpihan puolelta. Tietokoneen vieressä oli kaksi kahvikuppia, joista toinen oli tyhjä ja toinen koskematon.

Jarkko ei ottanut nauhuria esiin ennen kuin kysyi luvan.

Henna katsoi sitä hetken.

– Saat nauhoittaa. Sitten ainakaan minun ei tarvitse kuulla omia lauseitani väärin muistettuina.

Jarkko käynnisti nauhurin ja laski sen pöydälle.

– Käydään ensin rajat. Voin käyttää nimeäsi kuvaajana ja Ellan ystävänä?

– Läheisenä työystävänä. Se on tarkempi.

– Sopii.

– Ja se, että minä löysin sen, tulee poliisilta, jos tulee. En halua olla jutussa löytäjänä.

– En käytä sitä sinulta.

Henna nyökkäsi ja istui työtuolille. Jarkko jäi vastapäätä toiselle tuolille, jonka päällä oli hetkeä aikaisemmin ollut kasa heijastimia. Henna oli siirtänyt ne lattialle.

– Kuinka kauan tunsitte?

– Nelisen vuotta kunnolla. Nähtiin ennen sitä pari kertaa samoissa töissä, mutta ei tunnettu. Sitten Ella tarvitsi kuvaajan yhteen sarjaan, joku suositteli minua ja siitä se lähti.

– Kuvasitte usein yhdessä?

– Välillä monta kertaa kuussa, välillä meni pari kuukautta, ettei tehty mitään. Riippui siitä, mitä sillä oli menossa. Viimeiset pari vuotta me tehtiin paljon sen omia juttuja ja muutamia asiakastöitä.

Henna nojasi kyynärpäät polviinsa.

– Mutta jos kirjoitat, että minä olin sen hovikuvaaja, minä soitan heti perään.

Jarkko nosti katseensa vihkosta.

– En kirjoita.

– Sillä oli muitakin kuvaajia. Hyviäkin, valitettavasti.

Ensimmäinen kuiva sävy tuli niin luonnollisesti, että Henna itsekin huomasi sen. Suupieli liikahti ja pysähtyi.

– Se olisi nauranut tuolle, hän sanoi.

Jarkko ei täyttänyt taukoa.

Henna katsoi ikkunaa.

– Ella ei ollut mikään jatkuvasti päälle kytketty hahmo. Ei se tullut tänne korkokengissä ja alkanut heti näyttää kameraan siltä kuin kuvissa. Useimmiten se tuli liian aikaisin, avasi läppärin, kysyi, onko kahvia, ja valitti jostain laskutuspalvelusta.

– Julkinen profiili näyttää hyvin hallitulta.

– Se oli hallittu. Tarkoituksella.

Henna kääntyi takaisin Jarkkoon.

– Älä tee tästä sellaista juttua, että netissä rohkea nainen olikin oikeasti hiljainen ja tavallinen. Ella vihasi sitä asetelmaa. Se ei ollut mikään vale-Ella niissä kuvissa. Se tykkäsi niistä. Se tiesi täsmälleen, mitä teki ja miksi.

– Mutta se ei ollut koko ihminen.

– Ei kukaan ole koko ihminen työprofiilissaan.

Henna sanoi sen ilman kärsimättömyyttä, kuin asian, joka oli hänen mielestään niin ilmeinen, ettei sitä olisi pitänyt joutua selittämään.

– Millainen puoli jäi verkosta pois?

Henna mietti.

– Käytännöllinen. Tosi käytännöllinen. Jos kuvauksessa oli joku ongelma, se ei jäänyt pyörittämään sitä tunniksi. Vaihdetaan tämä, siirretään valo, jätetään tekemättä. Ja sillä oli sellainen kuiva tapa kommentoida asioita, että välillä ihmiset eivät tajunneet sen vitsailevan.

– Esimerkki?

– Viime talvena yksi asiakas pyysi viidettä kierrosta lähes samoihin kuviin. Ella vastasi sähköpostiin, että kuudes kierros varmaan viimein paljastaa tuotteen todellisen olemuksen. Sitten se teki korjaukset, koska niistä maksettiin.

Jarkko hymyili ennen kuin ehti estää sitä. Henna huomasi ja nyökkäsi kerran.

– Tuollainen se oli.

Hennan puheessa Ella alkoi irrota selaimen kuvista. Ei vastakuvaksi niille vaan ihmiseksi, joka oli tehnyt ne tietoisesti ja siirtynyt niiden jälkeen kotiin, laskuihin, kahviin ja seuraavaan työpäivään.

– Näittekö työn ulkopuolella?

– Nähtiin. Ei mitenkään joka päivä, mutta kyllä. Syötiin, käytiin joskus keikalla. Ja se käveli paljon.

– Kuntoiluna?

Henna pudisti päätään.

– Ei sillä tavalla. Se lähti vaan kävelemään kaupunkiin. Saattoi kiertää kaksi tuntia ilman mitään järkevää reittiä ja lähettää mulle kuvia matkalta.

Hän otti puhelimen pöydältä, avasi viestit ja selasi hetken.

– Tässä.

Ensimmäisessä kuvassa näkyi kerrostalon päätyyn jätetty vanha maalattu talonnumero, vaikka seinä oli muuten uusittu. Toisessa joku oli jättänyt pienen muovisen dinosauruksen liikennemerkin jalustalle. Kolmannessa kahden uudisrakennuksen väliin jäi niin kapea kaistale vanhaa tiiliseinää, ettei siitä saanut selvää, oliko se tarkoitus säilyttää vai oliko purkutyö vain jäänyt kesken.

Kuvien alla Ellan viestit olivat lyhyitä.

Arkkitehti luovutti tässä kohtaa.

Paikallinen fauna.

Suojelukohde vai moka, äänestä.

Jarkko katsoi niitä kauemmin kuin oli aikonut.

Ne eivät olleet samalla tavalla viimeisteltyjä kuin Ellan julkisen portfolion kuvat. Ne olivat puhelimella napattuja havaintoja, joihin ei liittynyt julkaisusuunnitelmaa.

– Se ei kuvannut näitä mihinkään? hän kysyi.

– Minulle. Joskus muille kavereille varmaan. Ei tämä ollut mikään salainen taideprojekti. Se vain huomasi asioita.

Henna lukitsi puhelimen.

– Se oli välillä rasittavaa, koska jos olin sen kanssa kävelemässä ja halusin päästä johonkin, se saattoi pysähtyä kuvaamaan jotain täysin turhaa kylttiä.

Ääni särähti viimeisen sanan kohdalla. Henna painoi huulet yhteen ja katsoi pöytää.

Jarkko antoi nauhurin käydä hiljaisuudessa.

Hetken kuluttua Henna nousi.

– Minä näytän sulle jotain. Helpompi selittää kuvilla kuin puhua tästä abstraktisti.

Hän siirtyi tietokoneelle. Jarkko nousi mutta jäi niin kauas, ettei nähnyt ruutua ennen kuin Henna oli itse avannut kansion.

– Tämä on meidän yhteinen työarkisto. Ei Ellan koko elämä. Tässä on niitä kuvia, joita se on joskus antanut mulle vertailua varten tai joita me ollaan käyty yhdessä läpi.

Henna avasi sarjan eri vuosilta. Uudemmissa kuvissa Ella näytti samalta ihmiseltä kuin julkisissa profiileissa, mutta vaihteli ilmettä, valaistusta ja roolia enemmän kuin yhdellä verkkosivulla näkyi. Vanhemmissa oli testikuvia, portfolio-otoksia ja pieniä julkaisemattomia sarjoja.

– Me riideltiin näistä välillä, Henna sanoi.

– Mistä tarkalleen?

– Siitä, mitä vanhaa kannattaa jättää näkyviin. Minun mielestäni osa näistä on edelleen tosi vahvaa työtä. Ellan mielestä osassa näkyi ihminen, joka se oli ollut silloin. Sitä kuvaa se ei enää halunnut myydä.

– Häpesikö se niitä?

Henna kääntyi nopeasti.

– Ei. Juuri tuota se inhosi. Jos nainen ei enää halua jotakin kuvaa julkiseksi, ihmiset alkavat heti selittää häpeällä.

– Mitä Ella itse sanoi?

– Että hyvä kuva voi silti olla väärä kuva nyt. Ja että jos se haluaa nykyisen portfolion kertovan siitä, mitä tekee nyt, sen ei tarvitse pitää siellä viisi vuotta vanhaa versiota itsestään vain koska kuvaaja tykkää siitä.

Henna hymyili vähän vinosti.

– Minä olin tässä se kuvaaja, joka tykkäsi liian monesta.

Hän avasi toisen kansion.

– Esimerkiksi tämä sarja. Ei minun ottamani. Joku itsenäinen portfoliokuvaus ennen kuin sen nykyinen työ oikeasti vakiintui. Kaksituhattaseitsemäntoista tai kahdeksantoista, en muista varmasti.

Jarkko katsoi kuvia.

Ensimmäisessä Ella seisoi yksinkertaista tummaa taustaa vasten, kasvot valoon kääntyneinä. Toisessa rajaus oli lähempänä. Kolmannessa lähikuvassa päälaki rajautui pois. Ella lepuutti poskeaan avoimella kämmenellä ja katsoi alas ohi kameran. Kasvojen vieressä kulki kapea pystysuora valokaistale tumman taustan ja ihon välissä.

– Tämä on hyvä, Henna sanoi ja osoitti viimeistä.

– On.

– Ella ei enää halunnut sitä etusivuille tai hakemistoihin. Ei siksi että siinä olisi mitään vikaa. Sen mielestä siinä on sellainen vanhan portfolion tunnelma, joka ei enää sanonut siitä mitään.

– Ja sinä olit eri mieltä.

– Minun mielestäni kuva toimii yhä. Ella sanoi, ettei kuvien tehtävä ollut todistaa minulle, että olin oikeassa.

Henna vaihtoi seuraavaan kansioon. Vanha lähikuva katosi ruudulta muiden joukkoon.

Jarkko kirjoitti muistiin Ellan halun päättää itse, mitkä vanhat kuvat saivat määritellä hänen nykyistä työtään. Hallittu julkinen kuva ei ollut syntynyt sattumalta. Ella oli valinnut myös sen, mitä jätti pois.

– Oliko tästä viime aikoina joku isompi riita? Jarkko kysyi.

– Ei mikään välirikko. Viime viikolla minä naljailin taas yhdestä vanhasta sarjasta, että poistat kohta kaiken, missä et ole itse ollut tuottajana. Ella käski minun hankkia harrastuksen.

– Milloin näitte viimeksi?

Hennan kasvot muuttuivat.

– Eilen.

Jarkko ei kysynyt heti lisää.

– Meidän piti nähdä tänäänkin. Puoli yhdeltätoista.

Jarkko kirjoitti ajan muistiin. Poliisin kuulustelusta hän ei tiennyt muuta kuin sen, minkä Henna itse nyt kertoi.

– Oliko teillä kuvaus?

– Pieni työjuttu. Meidän piti käydä läpi yksi sarja ja katsoa ensi viikon kuvausta. Ella sanoi eilen, että aamulla sillä oli ensin KASVOTin arkistosta joku tekninen tyyppi käymässä.

Jarkko katsoi Hennaa.

– KASVOTista?

– Niin.

– Tiesitkö nimen?

– En. Eikä Ella tiennyt, tai ainakaan se ei sanonut.

Henna otti taas puhelimen.

– Minulla on se viesti. Tai kopio siitä.

Jarkko ei liikkunut lähemmäs ennen kuin Henna käänsi näytön hänelle.

– Ella lähetti tämän eilen. Se oli ärsyyntynyt siitä, että vanhoja tiedostoja piti taas kaivaa esiin ennen meidän tapaamista.

Näytöllä oli kuvakaappauksia lyhyestä viestiketjusta. Lähettäjänä näkyi KASVOTin tekninen työosoite. Viestissä pyydettiin tarkistamaan vanhojen alkuperäistiedostojen formaatti- ja käyttötietoja ennen arkistointia. Tarkistus oli sovittu perjantaiksi kello yhdeksän kolmekymmentä Ellan työhuoneelle.

Yksittäisen ihmisen nimeä ei näkynyt.

Jarkko luki ketjun toisen kerran.

Vuonna 2018 hän oli käyttänyt viikkoja etsiäkseen KASVOTin teknisestä tuotannosta yhteyttä neljän vuoden taakse. Henkilönimiä oli löytynyt, mutta vuoden 2014 julkiset tiedot eivät olleet riittäneet osoittamaan työn jatkuvuutta.

Nyt hänellä oli edessään yksittäinen työasia ja sen vuoksi sovittu tapaaminen.

– Sanoiko Ella, miksi juuri hänen tiedostojaan tarkistettiin?

– Ei muuta kuin että ne olivat jotain vanhoja alkuperäisiä portfolioita. Se kirjoitti, että kohta sen koko nuoruus pitää siirtää jonnekin arkistoon ennen kuin se saa luvan unohtaa sen.

– Oliko sävy huolestunut?

– Ei. Ärsyyntynyt. Työasia.

Henna veti puhelinta vähän takaisin.

– Tämä oli tavallinen viesti. Siksi se meni sinne.

Jarkko katsoi näyttöä vielä kerran.

Siinä juuri oli asian paino. Viestissä ei tarvinnut olla uhkaa, jos lähettäjällä oli oikea työosoite ja uskottava syy tietää Ellan vanhoista tiedostoista.

Se ei silti kertonut, kuka oli lähettänyt viestin. Vielä vähemmän se kertoi, kuka oli tullut työhuoneelle tai mitä siellä oli tapahtunut.

– Saanko ottaa tästä kuvan tai pyytää sinua lähettämään kopion minulle? Jarkko kysyi.

Henna epäröi.

– Miksi?

– Koska haluan varmistaa, mitä KASVOT-yhteydestä pystyy todistamaan. Ja koska tämä pitää säilyttää poliisia varten.

– Poliisi tietää tapaamisesta.

– Hyvä. Mutta älä poista tätä kopiota. Jos annat sen minulle, säilytän sen alkuperäisenä kuvana enkä julkaise viestiketjua ilman erillistä sopimusta.

Henna katsoi häntä pitkään.

– Saat kopion. Et kuvaa sitä juttuun.

– Sovittu.

Henna lähetti kuvakaappaukset Jarkon työosoitteeseen. Jarkko tarkisti niiden tulleen perille ja sulki puhelimensa.

– Minun täytyy kysyä vielä yksi asia, hän sanoi. – Tiesikö joku muu, että Ellalla oli tuo tapaaminen?

– En tiedä. Varmaan jos se oli työasia, siellä KASVOTin päässä tiesi joku. Minä tiesin vain siksi, että Ella valitti siitä mulle.

Henna istahti takaisin tuolille.

– Älä nyt tee koko arkistosta syyllistä.

– En tee.

– Ella olisi vihannut sitäkin. Että kaikki sen kuvat muuttuvat yhdessä päivässä vihjeiksi.

Jarkko katsoi tietokoneen ruutua, jossa oli taas avoinna uudempi kuva Ellasta. Siinä hän nauroi jollekin kameran ulkopuolella tapahtuvalle, mutta kuvasta ei voinut tietää, mille.

– Ensimmäisessä jutussa yritän tehdä päinvastoin, hän sanoi.

Henna nyökkäsi hitaasti.

– Sitten kirjoita, että se tiesi, mitä teki. Älä kirjoita, että joku muu keksi sille sen julkisen kuvan.

– Kirjoitan.

– Ja kirjoita, että se oli hauska.

Henna sanoi viimeisen sanan hiljempaa.

Jarkko sammutti nauhurin vasta kun Henna nyökkäsi luvaksi.

***

Toimitukseen palatessaan Jarkolla oli kolme näkymää samaan Ella Saariseen.

Poliisin tiedotteessa oli kaksikymmentäkuusivuotias nainen, jonka kuolemaa tutkittiin mahdollisena henkirikoksena. Verkossa oli itsenäinen malli ja sisällöntuottaja, joka oli rakentanut kuvansa huolellisesti ja näkyvästi omilla ehdoillaan. Hennan puheessa oli tullut esiin ihminen, joka lähetti ystävälleen kuvia muovidinosauruksesta liikennemerkin jalustalla, riiteli vanhojen portfolio-otosten arvosta ja ärsyyntyi työviesteistä, jotka sotkivat aamun aikataulua.

Päivi luki Jarkon muistiinpanot nopeasti ja pysähtyi kohtaan KASVOT-viestistä.

– Tämä on Hennan puhelimesta?

– Ellan eilen hänelle välittämä kuvakaappausketju. Hennalle ei kirjoittanut KASVOT. Ella lähetti sen hänelle itse.

– Ja lähettäjän nimi?

– Ei näy. Yhteinen tekninen osoite. Pyyntö koskee vanhojen alkuperäistiedostojen käyttö- ja formaattitietoja. Tapaaminen tänään puoli kymmeneltä.

Päivi nojasi pöydän reunaan.

– Mitä siitä tiedät varmasti?

– Että Ellalla oli sovittu KASVOTin nimissä tekninen tapaaminen. En vielä edes sitä, onko osoite aito. Sen varmistan seuraavaksi.

– Entä että tapaamisella oli yhteys kuolemaan?

– En tiedä.

– Hyvä.

Päivi siirsi katseensa Hennan henkilökuvamuistiinpanoihin.

– Tässä on ensimmäinen juttu. Ihminen, työ ja poliisin vahvistama tieto. Jos arkistoyhteys kestää varmistuksen, yksi kappale taustaksi.

– Samaa ajattelin.

– Älä anna vanhan sarjan syödä häntä heti.

Jarkko avasi Ainon numeron.

Aino Laitinen oli vuoden 2023 KASVOTin arkistoprojektin johtaja. Jarkko oli käyttänyt hänen nimeään jo tapahtuman taustatiedoissa, mutta he eivät tunteneet muuten. Aino vastasi lyhyen jonotusäänen jälkeen.

– Laitinen.

– Jarkko Salonen, Lystikkälän Sanomista. Tarvitsen varmennuksen Ella Saarista koskevaan arkistotietoon.

Aino oli hetken hiljaa.

– Poliisi on ollut meihin yhteydessä.

– En kysy, mitä poliisi on pyytänyt tai saanut. Minulla on Ellan ystävän kautta kopio teknistä tapaamista koskevasta viestistä. Haluan varmistaa kaksi asiaa: onko siinä näkyvä työosoite KASVOTin aito, ja onko Ella Saarisen vanhaa portfolioaineistoa tämän vuoden retrospektiivisessä kokonaisuudessa.

– Lähetä osoite minulle sellaisena kuin se näkyy, ei koko viestiketjua.

Jarkko lähetti sen.

Aino palasi linjalle parin minuutin kuluttua.

– Osoite on meidän teknisen arkistotyön käytössä oleva yhteinen osoite.

– Yksilöikö se lähettäjän?

– Ei. Sillä on useita käyttöoikeutettuja käyttäjiä, myös alihankkijoita. En lähde kommentoimaan mitään yksittäistä viestiä tai käyttäjää.

– En pyydä sitä. Entä Ellan aineisto?

Nyt tauko oli pidempi.

– Hänen nimellään on retrospektiivisessä kokonaisuudessa vanhaa portfolioaineistoa.

Jarkko kirjoitti vastauksen sanatarkasti.

– Yksi kuva vai laajempi aineisto?

– Laajempi erä. Vanhoja alkuperäisiä portfoliotiedostoja.

– Onko Ella luovuttanut ne itse tänä vuonna?

– Ei. Aineisto on tullut ulkopuolisen luovutuksen kautta osana laajempaa kokonaisuutta.

– Minkä luovuttajan?

– Sitä en anna tässä vaiheessa ennen kuin tarkistan käyttö- ja luovutustiedot kunnolla.

– Onko aineisto kulkenut KASVOTin teknisen arkistokäsittelyn läpi?

– On.

Siinä oli enemmän kuin Jarkko oli odottanut saavansa ensimmäisellä puhelulla.

– Ketkä ovat käsitelleet juuri sitä erää?

– Siihen en vastaa. Käyttäjätiedot ja muut vastaavat ovat nyt myös poliisin asiaa. Minä voin vahvistaa projektin rakenteen ja sen, mitä aineistoa meillä on. En ala tekemään henkilöstöselvitystä lehden kautta.

– Selvä.

Jarkko katsoi viereen kirjoittamiaan sanoja.

ulkopuolinen luovutus – nimetty erä – tekninen käsittely

– Tarvitsen myöhemmin tiedon siitä, mistä erä tuli ja miten se vastaanotettiin. Organisaation tasolla, ei poliisin lokeja.

– Sen voin selvittää, kun tiedän, mitä asiakirjoja voin luovuttajan puolesta kommentoida.

– Hyvä.

Puhelun jälkeen Jarkko avasi vuoden 2014 ja 2018 muistiinpanonsa.

Kaisa oli jo osoittanut, ettei osallistuminen KASVOTiin ollut oikea raja. Hänen kampanjakuvansa olivat olleet vuoden 2014 aineistossa ilman että hän itse oli osallistunut tapahtumaan. Ellan puuttuminen tämän vuoden osallistujalistasta ei siis ollut uusi poikkeus.

Uutta oli tarkkuus. Ellan nimellä oli vanhoista alkuperäistiedostoista koostuva erä, joka oli tullut ulkopuolelta ja kulkenut teknisen käsittelyn läpi. Samalle aamulle teknisestä työosoitteesta oli sovittu tapaaminen juuri alkuperäistiedostojen vuoksi.

Jarkko kirjoitti vihkoon kolme sanaa allekkain.

Luovuttaja.

Vastaanotto.

Käsittely.

Vuonna 2018 hänen henkilöstövertailunsa oli pysähtynyt vanhan aineiston aukkoihin. Nyt hänen oli aloitettava aineiston reitistä, ei osoitteesta.

Ennen jutun kirjoittamista Jarkko soitti Johannalle.

Puhelu yhdistyi nopeasti.

– Korpela.

– Jarkko Salonen.

– Niin.

Johannan ääni ei enää kuulostanut siltä kuin neljän vuoden katkos olisi alkanut uudelleen jokaisesta puhelusta.

– Minulla on kolme kysymystä Ella Saarisesta, Jarkko sanoi. – Voiko poliisi vahvistaa, että hänen vanhaa portfolioaineistoaan on KASVOTin tämän vuoden retrospektiivissä?

– En kommentoi tutkinnan aineistoja tässä vaiheessa.

– Voiko poliisi vahvistaa, että hänen aamulleen oli sovittu KASVOTin tekninen arkistotapaaminen?

– En kommentoi hänen viestejään tai kalenteriaan.

– Selvä. Kolmas ei ole kommenttipyyntö. Henna Korhosella on Ellan eilen hänelle välittämä kuvakaappausketju KASVOTin teknisestä yhteydenotosta. Minulla on siitä Hennan luvalla kopio. Tarvitsetteko sen?

Johannan vastaus tuli heti.

– Kaikki alkuperäinen tai välitetty aineisto, joka liittyy tuohon yhteydenottoon, pitää säilyttää. Älkää poistako viestejä tai kuvakaappauksia. Henna voi toimittaa oman kopionsa poliisille, ja jos teillä on toimitukseen saatu versio, säilyttäkää se muuttamattomana.

– Minne Henna toimittaa sen?

Johanna antoi tutkintaryhmän virallisen yhteydenottokanavan.

Jarkko kirjoitti sen ylös.

– Vahvistatko, että tutkinta pitää viestiä merkityksellisenä?

– Vahvistan vain sen, että kuolleen ihmisen aamun tapaamiseen liittyvää aineistoa ei pidä hävittää.

– Riittää.

Jarkko oli jo lopettamassa, kun hän kysyi vielä yhden asian.

– Vanhoista murhista ei ole tulossa kommenttia tähän juttuun?

– Ei.

– Selvä. Kiitos.

Puhelu loppui.

Jarkko lähetti Hennalle poliisin yhteystiedon ja lyhyen viestin: Älä poista alkuperäistä ketjua tai kuvakaappauksia. Poliisi pyytää säilyttämään kaiken. Tässä toimitusosoite tutkinnalle.

Henna vastasi muutaman minuutin kuluttua yhdellä sanalla.

Hyvä.

Perjantai-iltana ensimmäinen juttu oli valmis vähän ennen seitsemää.

Otsikko oli yksinkertainen:

Ella Saarinen löydettiin kuolleena työhuoneestaan – poliisi tutkii mahdollista henkirikosta

Jarkko oli kirjoittanut alkuun poliisin vahvistamat tiedot. Sen jälkeen tuli Ellan työ: itsenäinen glamour- ja TrueFans-malli, kuva- ja sisällöntuottaja, joka oli tehnyt eri alustoille ja asiakkaille omia tuotantojaan. Hennan kuvauksesta hän käytti vain sen, minkä tämä oli hyväksynyt nimellään: Ella rakensi julkisen kuvansa itse, suhtautui työhön käytännöllisesti ja saattoi olla ystävilleen paljon kuivempi ja arkisempi kuin huolellisesti tuotettu verkkoprofiili näytti.

Jarkko jätti pois yksityiset viestikuvat kaupungilta.

Hän kirjoitti yhden lauseen Ellan tavasta kävellä kaupungissa ja huomata pieniä yksityiskohtia, koska Henna oli antanut siihen luvan ilman kuvia.

Vanhoista portfolioista hän käytti ristiriidan ytimen: Ella ei hävennyt varhaisempia kuviaan, mutta halusi itse päättää, mitkä niistä yhä kuuluivat hänen nykyiseen ammatilliseen kuvaansa.

KASVOT tuli vasta jutun loppupuolella.

Aino Laitinen oli vahvistanut Lystikkälän Sanomille, että Ellan nimellä oli vuoden 2023 retrospektiivisessä arkistossa vanhaa portfolioaineistoa. Jarkko kirjoitti suoraan, ettei Ella ollut tapahtuman tämänvuotinen osallistuja ja ettei tämä yksin osoittanut mitään yhteyttä kuolemaan. Arkisto sisälsi myös aineistoa ihmisistä, jotka eivät olleet itse osallistuneet tapahtumaan.

Aamun teknistä tapaamista hän ei julkaissut.

Päivi luki jutun loppuun ja palasi Hennan kohtaan.

– Tämä toimii, hän sanoi. – KASVOT ei tule ennen kuin lukija tietää ihmisestä muutakin kuin ammatin.

– Niin oli tarkoitus.

Päivi katsoi vielä kappaletta vanhoista portfolioista.

– Oletko varma, ettei tämä ala kuulostaa siltä, että hänen työnsä oli hänelle ongelma?

Jarkko luki kappaleen uudelleen.

– Vaihdan yhden lauseen.

Hän poisti kohdan, jossa oli käyttänyt sanaa irrottautua, ja kirjoitti tilalle, että Ella oli päivittänyt aktiivisesti sitä, millaisia töitä halusi nykyisessä portfoliossaan korostaa.

Päivi luki version ja nyökkäsi.

– Julkaise.

Jarkko painoi painiketta.

Hetkeä myöhemmin Ella Saarisen nimi nousi Lystikkälän Sanomien etusivulle. Pääkuvaksi oli valittu ammatillinen kasvokuva, jonka käyttöoikeus oli varmistettu ja jossa Ella katsoi suoraan kameraan ilman sellaista rajausta, jonka tarkoitus olisi ollut tehdä hänen työstään rikosjutun vihje.

Jarkko seurasi ensimmäiset minuutit julkaisujärjestelmää tavasta, ei jännityksestä. Korjauksia ei tullut. Poliisin tiedote pysyi ennallaan. Muut mediat alkoivat julkaista omia ensimmäisiä tekstejään, osa samoilla TrueFans-profiilin kuvilla, jotka Jarkko oli avannut iltapäivällä.

Hän sulki ne.

Ella oli heidän jutussaan nyt vähän enemmän kuin hakutulos.

Lauantaina toimitus oli hiljaisempi. Jarkko tuli paikalle ennen lounasta, vaikka hänen ei olisi ollut pakko. Hänellä oli Ainolta saatu vahvistus, Hennan viestikopio ja vuosien 2014 sekä 2018 vanhat KASVOT-muistiinpanot.

Hän rakensi yhdelle sivulle Ellan aineistoerän tunnetun reitin niin pitkälle kuin sen pystyi todentamaan.

Jarkko ei tiennyt alkuperäistä luovuttajaa, erän vastaanottajaa eikä sitä, ketkä olivat avanneet tai käsitelleet tiedostoja.

Aino lähetti lauantaina iltapäivällä kirjallisen vahvistuksen samoista rajatuista tiedoista: Ellan nimellä oli retrospektiivissä nimetty vanhojen portfolioaineistojen erä, joka oli saapunut ulkopuolisen luovutuksen kautta ja kulkenut tekniseen arkistokäsittelyyn. Luovuttajaa koskevat tiedot hän tarkistaisi erikseen.

Jarkko tulosti viestin vanhojen muistiinpanojensa viereen.

Sunnuntaiaamuna Jarkko kävi läpi vanhoja KASVOT-juttujaan ja huomasi, kuinka helposti sana arkisto oli tarkoittanut eri asioita: yleisölle näkyvää retrospektiiviä, kuvien taustalla olevaa teknistä järjestelmää tai tapahtumajärjestäjän haltuun tullutta tiedostojen, käyttöoikeuksien ja vanhojen kampanjoiden kokonaisuutta.

Jarkko avasi uuden tiedoston ja kirjoitti Ellan nimen alle:

Kuka toi erän KASVOTiin?

Kuka vastaanotti sen?

Minkä työvaiheen kautta juuri nämä tiedostot kulkivat?

Ketkä pääsivät niihin?

Hän jäi katsomaan kysymyksiä.

Ne eivät kertoneet, liittyikö arkistotapaaminen Ellan kuolemaan. Poliisi ei ollut vahvistanut, kuuluiko Ella vanhaan sarjaan.

KASVOT ei ollut enää kysymys.

Erä oli.