Siirry sisältöön

Jälkikuva

Lue verkossa

Luku 14

· Arvioitu lukuaika noin 11 min

Antti ajoi Rysään, ja Johanna luki puhelimeltaan ensimmäisen tilanneviestin toiseen kertaan.

Ella Saarinen, kaksikymmentäkuusi vuotta. Löydetty kuolleena työhuoneestaan Makasiinirannasta. Ensihoidon mukaan kuolema oli tapahtunut ennen heidän saapumistaan. Paikalla ollut partio piti kuolemaa olosuhteiden vuoksi mahdollisena henkirikoksena.

Siinä kaikki.

Nimi ei sanonut Johannalle mitään.

– Löytäjä on vielä paikalla? hän kysyi.

– On. Henna Korhonen. Tunsi vainajan ja oli tulossa tapaamaan tätä työasioissa.

Antti vaihtoi kaistaa ennen rantaan johtavaa liittymää. Syyskuun viimeisen perjantain valo oli samea, ja sataman suunnasta tuleva tuuli työnsi matalia pilviä kaupungin päälle. Rysän vanhojen varasto- ja tuotantorakennusten väliin oli viime vuosina tullut työhuoneita, pieniä yrityksiä ja ravintoloita. Makasiinirannassa uudistetut tiiliseinät seisoivat edelleen niin lähellä vettä, että kosteus tuntui jo auton ilmanvaihdossa.

Johanna lukitsi puhelimen.

Vuodesta 2018 oli kulunut lähes viisi vuotta. Sinä aikana hän oli saanut kymmeniä ilmoituksia, joissa joku oli nähnyt oikeanlaisen auton, oikeanlaisen ihmisen, epäilyttävän tapaamisen, vääränlaisen kuvan tai liian tarkan yhtäläisyyden vanhoihin murhiin. Jokainen oli tarkistettu siinä laajuudessa kuin aihetta oli ollut. Yksikään ei ollut tuonut heitä lähemmäksi Jenni Haapalan, Kaisa Lehtolan ja Aleksi Mäkisen surmaajaa.

Tämä oli eri asia vain siksi, että joku oli kuollut.

Makasiinirannan sisäpihalla oli kaksi poliisiautoa ja rikosteknisen yksikön pakettiauto. Vanhan satamamakasiinin maantasokerroksen suuret lastausaukot oli muutettu lasioviksi, mutta tiiliseinän yläosassa näkyivät vielä ruostuneet metallikiinnikkeet, joista jokin vanha kuljetusrakenne oli aikanaan purettu. Rakennuksen kyljessä oli numerot ja lista yrityksistä. Ellan nimen yhteydessä luki kuva- ja sisällöntuotanto.

Johanna ja Antti pukivat suojat ennen kuin menivät sisälle.

Ensimmäinen partio oli rajannut käytävän työhuoneen oven edestä. Henna Korhonen istui vähän kauempana seinänvieruspenkillä hopeinen lämpöpeite harteillaan, vaikka sisällä ei ollut kylmä. Hänen vieressään oli avoin kameralaukku. Toisen käden sormet puristivat puhelinta niin kovaa, että rystyset olivat vaaleat.

Johanna pysähtyi vain sen verran, että esittäytyi.

– Olen rikoskomisario Korpela. Oletteko te Henna Korhonen?

Henna nyökkäsi.

– Minä löysin sen.

Ääni särkyi viimeiseen sanaan.

– Tiedän. Teidän kanssanne puhutaan vielä rauhassa. Tarvitsen nyt vain pari aikaa. Monelta tulitte tänne?

Henna katsoi puhelimen näyttöä kuin aika olisi pitänyt tarkistaa siitä, vaikka hän oli varmasti käynyt saman asian jo läpi partion kanssa.

– Vähän yli puoli yksitoista. Kymmenen kolmekymmentäneljä minä laitoin viestin, että olen alhaalla. Sitten nousin tänne. Ovi oli kiinni, mutta ei lukossa.

– Milloin teidän piti tavata?

– Puoli yksitoista. Meillä oli kuvausjuttu kesken. Ei mikään iso. Ella sanoi eilen, että sillä on aamulla ensin joku arkiston tekninen tarkistus. Puoli kymmeneltä, muistaakseni. Sen piti olla ohi ennen kuin minä tulen.

Johanna ei kysynyt vielä, mikä arkisto.

– Tiesittekö, kuka oli tulossa?

– En. Ella puhui vain jostain vanhoista tiedostoista. Se oli ärsyyntynyt siitä, että niitä piti taas tarkistaa.

Henna hengitti kerran liian nopeasti ja katsoi työhuoneen ovea.

– Minä luulin ensin, että se oli kaatunut.

– Me palaamme tähän. Älkää poistuko vielä ilman että joku sopii siitä kanssanne.

Henna nyökkäsi uudestaan.

Antti oli kuullut vierestä kaiken. Hän kirjoitti ajat muistiin ja siirtyi käytävän toiselle puolelle ensimmäisen partion kanssa.

Johanna meni työhuoneeseen.

Tila oli pidempi kuin ulkoa olisi arvannut. Oven läheisyydessä oli naulakko, kapea hylly ja pieni pöytä, jolle oli jätetty avaimet, kangaskassi ja avaamaton kivennäisvesipullo. Syvemmällä oli varsinainen työpiste: kaksi näyttöä, kannettava tietokone telakassa, muistikirjoja, johtoja ja ulkoinen kovalevy. Seinähyllyllä oli kosmetiikkaa, pieniä tuotenäytteitä, kaksi objektiivia ja teippirullia samassa epäjärjestyksessä, joka syntyi käytöstä eikä penkomisesta.

Huoneen toisessa päässä oli yksinkertainen kuvausalue. Harmaa taustapaperi laskeutui telineeltä lattialle. Kaksi valoa seisoi jalustoillaan, toinen hieman vinossa. Sivuun työnnetyn tuolin selkänojalla oli vaalea neuletakki. Pienellä pöydällä oli puolillaan oleva kahvikuppi ja avattu välipalapatukka.

Ella Saarinen makasi työpisteen ja kuvausalueen välissä.

Ruumista ei ollut aseteltu mihinkään tarkoitukselliseen asentoon. Ella oli kyljellään, toinen käsi vartalon edessä, toinen osittain hänen allaan. Lähellä ollut kevyt jakkara oli kaatunut. Lattialla oli yksi rikkoutunut muovinen säilytysrasia, jonka sisältö oli levinnyt puolentoista metrin alueelle: kiinnitysklipsejä, adaptereita, pieni kaukolaukaisin. Työpöydän alalaatikko oli jäänyt auki.

Muuten huone oli ehjä.

Johanna jäi kynnyksen sisäpuolelle ja antoi katseensa kulkea tilan läpi ennen kuin liikkui lähemmäs.

Ei laajaa kamppailua. Ei merkkejä järjestelmällisestä penkomisesta: laatikoita ei ollut tyhjennetty eikä kuvia revitty seiniltä. Tietokone oli paikallaan. Puhelin oli rikosteknisen tutkijan osoittamassa kohdassa lattialla työpöydän vieressä. Käsilaukku näkyi hyllyn alla.

– Ovi? Johanna kysyi.

Lähin tutkija pudisti päätään.

– Ei näkyviä murtojälkiä. Lukko näyttää ehjältä. Se tutkitaan vielä erikseen.

Johanna nyökkäsi.

Ella oli päästänyt jonkun sisään tai ovi oli jäänyt auki.

Hän siirtyi niin lähelle ruumista kuin rikospaikan työjärjestys salli.

Kasvoissa ei ollut sellaista vammaa, joka olisi selittänyt kuoleman. Kaulan etu- ja sivuosassa näkyi kapea, yhtenäinen puristusjälki. Ihoon oli jäänyt paikoin hieno painaumien rakenne, jonka Johanna tunsi ennen kuin ehti muodostaa siitä lausetta.

Neljä vuotta ja kymmenen kuukautta katosivat hetkeksi.

Aleksin ruumiinavauskuvat olivat olleet viimeksi hänen näytöllään vuoden 2018 marraskuussa. Sitä ennen Kaisa. Jenni. Sama kapea jälki, jonka tarkat ominaisuudet oli pidetty pois julkisuudesta.

Johanna kumartui vähän, pysähtyi ja suoristautui.

Muisti ei ollut lausunto.

– Kaula kuvataan ennen kuin mitään puhdistetaan tai siirretään, hän sanoi. – Tarkat lähikuvat ja mittakaava. Ja ruumiinavaukseen erillinen pyyntö kudosjäljen vertailusta.

Tutkija katsoi häntä.

– Mihin aineistoon?

– Vuoden 2014 Haapalan ja Lehtolan tapauksiin sekä vuoden 2018 Mäkiseen. Alkuperäiset kuvat ja lausunnot, ei meidän myöhempää yhteenvetoamme.

Antti oli tullut oven suulle.

Hänen katseensa pysähtyi Johannaan ennen kuin se siirtyi Ellan kaulaan.

– Näitkö saman? hän kysyi hiljaa.

– Näin jotain, jota pitää verrata.

Antti ei kysynyt enempää.

Johanna osoitti ruumiin ympäristöä.

– Tekovälineestä mitään?

– Ei tässä vaiheessa.

– Älkää olettako sitä tietynlaiseksi. Kaikki kuidut, kosketusjäljet ja vieras materiaali normaalisti talteen.

Antti vilkaisi huonetta.

– Henna vahvistaa oman tapaamisensa puoli yhdeltätoista. Arkistotapaaminen oli hänen mukaansa puoli kymmeneltä.

– Otetaan se toistaiseksi Hennan tietona. Kalenteri ja viestit varmistavat.

– Rakennuksella on kamerat ulko-ovilla ja käytävien risteyksissä. Ainakin hallinnon mukaan. Kulunvalvonta on osassa ovia, ei välttämättä tässä huoneessa.

– Säilytyspyyntö heti. Kaikki aamun tallenteet ennen kuin tiedämme, mitä niissä näkyy. Vierailutiedot, mahdolliset tilapäiset kulkuluvat ja huollon merkinnät samalta ajalta.

– On jo menossa.

Johanna katsoi Ellaa uudelleen.

Kaksikymmentäkuusi vuotta. Nimi, ikä ja ruumis työhuoneen lattialla. Henkilöä hän ei tuntenut vielä lainkaan.

Vuoden 2018 lopussa hän oli tiennyt, ettei hiljaisuus todistanut loppua. Niin kauan kuin uutta nimeä ei ollut tullut, ajatus oli pysynyt abstraktina.

Nyt nimi oli Ella Saarinen.

– Jos tämä on sama, Antti sanoi hiljaa, – se osui taas tapahtuman jälkeen.

Johanna vilkaisi häntä.

KASVOT oli päättynyt viisi päivää aikaisemmin.

– Jos, hän sanoi. – Ennen vertailua se on jos.

Antti nyökkäsi.

– Mutta avataan vanha kokonaisuus valmiiksi?

– Avataan aineisto, ei johtopäätöstä. Hae vuoden 2018 alkuperäiset viennit käyttöön ja pyydä vuoden 2014 ruumiinavaus- ja rikospaikkakuvat vertailua varten. Ei vielä koko henkilöstövertailua uudelleen kierrokseen.

– Selvä.

– Ensimmäinen kysymys on tämä aamu. Kuka tiesi hänen olevan täällä, kuka oli tulossa ja mitä hän teki ennen kuin Henna löysi hänet.

Antti poistui käytävälle.

Johanna jäi vielä huoneeseen.

Työpisteen toinen näyttö oli lepotilassa. Sen reunaan oli liimattu kolme pientä muistilappua. Yhdessä oli toimituspäivä, toisessa kaksi tuotteen nimeä, kolmannessa pelkkä numero ja kysymysmerkki. Kalenterivihko oli auki näppäimistön vieressä. Siihen ei koskettu ennen kuvaamista.

Pöydällä seisoi pieni peili, jonka kulmassa oli sormenjälkiä ja puuteripölyä. Vieressä oli avaamaton lähetyspussi, johon oli teipattu palautustarra. Kahvi oli ehtinyt jäähtyä.

Kaikki huoneessa kertoi työpäivästä, jonka piti jatkua.

Mikään ei näyttänyt siltä, että joku olisi halunnut poliisin löytävän täältä viestin.

Se helpotti Johannaa vain tutkinnallisesti.

Hän palasi käytävälle juuri kun Antti lopetti puhelun.

– Puhelin on kuvattu ja kirjattu teknisen tutkinnan haltuun, Antti sanoi. – Ensimmäiset tiedot saadaan siitä nopeasti. Tietokone lähtee mukaan sellaisenaan. Kalenterista on jo otettu kuvat.

Hän näytti Johannalle rikospaikkakuvan avoimesta kalenterista.

Perjantain kohdalla oli neljä merkintää. Aamun ensimmäinen oli kello 9.30: Arkisto / tekninen tarkistus – alkuperäiset.

Kello 10.30 kohdalla luki vain Henna.

Iltapäivälle oli merkitty kaksi lyhyttä työtehtävää.

– Hennan muistikuva pitää, Johanna sanoi.

– Näyttää siltä.

– Selvitetään, kuka sopi tuon ensimmäisen.

Kun tekninen tutkinta oli saanut puhelimesta ensimmäiset tiedot, Antti toi Johannalle viestiketjun perustiedot.

– Tässä se on.

Johanna luki näytöltä.

Yhteydenotto oli tullut kaksi päivää aikaisemmin osoitteesta, jonka rakenne oli Johannalle heti tuttu KASVOTin teknisistä työosoitteista. Merkkijono ei ollut sama kuin vuonna 2018, mutta toimintatapa näytti samalta: yhteinen yhteyskanava aineistojen teknisiin kysymyksiin.

Viestissä pyydettiin tarkistamaan Ellan vanhojen alkuperäistiedostojen käyttö- ja formaattitiedot ennen arkistointia. Tarkoitus oli nähdä tiedostot siinä muodossa kuin Ella oli ne säilyttänyt ja verrata niitä luovutukseen tulevaan aineistoon. Käynti oli sovittu perjantaiaamuksi kello puoli kymmeneksi Ellan työhuoneelle.

Se oli juuri sellainen työasia, jonka vuoksi Ella oli voinut avata oven tuntematta tekevänsä mitään vaarallista.

– Osoite varmistetaan suoraan KASVOTilta, Johanna sanoi.

– Pyysin jo. Ensimmäinen vastaus on, että osoite on aito ja käytössä tämän vuoden arkistotyössä. He tarkistavat viestin tunnisteen palvelimelta.

– Älä anna kenenkään hypätä osoitteesta henkilöön, hän sanoi. – Haluan ensin tiedon siitä, miten tämän vuoden työosoitetta käytetään. Henkilökohtaiset tunnukset, yhteiset työasemat, mahdolliset alihankkijat, kaikki. Mutta viestin kirjoittaja ja ovesta tullut ihminen ovat tässä vaiheessa kaksi eri kysymystä.

– Ja ovesta tullut ja surmaaja kolmas.

– Niin.

Antti vilkaisi taas ketjua.

– Jos viesti on oikeasta työstä, joku tiesi hänen tiedostonsa.

– Se selvitetään seuraavaksi.

KASVOTin nimi ei yllättänyt Johannaa.

Hän pyysi tarkistamaan heti, löytyikö Ella Saarinen vuoden 2023 osallistujista, esiintyjistä, mallihauista tai muista virallisista tapahtumaluetteloista.

Vastaus tuli ennen kuin rikostekninen työ huoneessa oli valmis.

Ei löytynyt.

Antti toi tuloksen Johannalle käytävään.

– Ei osallistujana, puhujana, finalistina eikä akkreditoituna tekijänä. Ainakaan niissä listoissa, jotka saatiin nopeasti.

– Hyvä.

Antti kohotti kulmiaan.

– Hyvä?

– Hyvä, että tiedämme, mitä se ei tarkoita.

Kaisa Lehtola ei ollut osallistunut vuoden 2014 KASVOTiin. Hänen vanhoja kampanjakuviaan oli silti koottu tapahtuman arkistokokonaisuuteen.

– Tarkistetaan kuva-aineisto, Johanna sanoi. – Ei kysytä enää, miksi tapahtumaan kuulumaton ihminen liittyy tapahtumaan. Kysytään, onko hänen aineistonsa siellä ja mitä kautta se on tullut.

– Vanha portfolio?

– Kaikki, mikä on arkistossa hänen nimellään tai tunnisteillaan. Ensin vain olemassaolo ja lähde. Ei avata tuhansia kuvia rikospaikalla.

Antti nyökkäsi.

– Minä hoidan pyynnön.

Johanna katsoi työhuoneen ovea. Sen pintaan oli kiinnitetty pieni valkoinen nimilaatta, jossa luki ELLA SAARINEN. Ei yrityksen nimeä, ei titteliä.

Nimi oli nyt kiinnitetty myös tutkintaan, jonka hän oli melkein viisi vuotta pitänyt avoimena ilman uutta ruumista.

Vasta oikeuslääketieteellinen vertailu kertoisi, kuuluiko Ella siihen todella.

***

Poliisitalon tilannehuoneeseen saatiin iltapäivällä koolle vanhan tutkintaryhmän jäseniä, jotka voitiin nopeasti irrottaa muista tehtävistä. Johanna ei yrittänyt palauttaa vuoden 2018 ryhmää sellaisenaan. Hän tarvitsi tässä vaiheessa rikospaikan, aikajanan, teknisen aineiston ja vanhan vertailun.

Antti istui hänen vastapäätään ja päivitti tehtävälistaa.

– Rikospaikan osalta ei edelleenkään merkkejä laajasta penkomisesta. Ovi ja lukko tutkitaan, mutta ensihavainto ei osoita murtoa. Rakennuksen kameratallenteet on jäädytetty säilytykseen. Kulkutiedot tulevat erikseen.

Johanna nyökkäsi.

– Henna?

– Ensimmäinen varsinainen kuuleminen tehty lyhyenä. Hän oli sopinut Ellan kanssa puoli yhdentoista tapaamisen eilen iltapäivällä. Ella mainitsi silloin aamun teknisen käynnin. Henna ei tiedä nimeä. Hän lähetti tänään ensimmäisen viestin Ellalle kymmenen seitsemäntoista, kun oli lähdössä. Ei vastausta. Toinen viesti kymmenen kolmekymmentäneljä alhaalta. Sitten hän meni ylös ja löysi Ellan.

– Muu aamun yhteydenpito?

– Vientiä käydään läpi. Ei vielä mitään, mistä kannattaa tehdä johtopäätöstä.

Johanna katsoi seinänäyttöä. Siinä oli nyt neljä nimeä omissa laatikoissaan, mutta Ellan laatikon ympärillä oli vain tämän päivän tiedot.

Jenni Haapala. Kaisa Lehtola. Aleksi Mäkinen. Ella Saarinen.

Hän lisäsi Ellan nimen viereen näkyvästi merkinnän VERTAILU KESKEN.

– Oikeuslääketiede saa vanhat alkuperäiset kuvat tänään, Antti sanoi. – He eivät lupaa lopputulosta viikonlopuksi.

– Ei tarvitse luvata. Tehdään se kunnolla.

– KASVOT vahvisti viestin tunnisteen. Se on lähtenyt heidän nykyisestä teknisestä arkistoympäristöstään. Työosoite on aito.

Johanna katsoi häntä.

– Käyttäjä?

– Ei vielä. Heidän mukaansa osoitteella on useita käyttöoikeutettuja työntekijöitä ja alihankkijoita. Tarkka käyttömalli saadaan kirjallisesti. Viestin kirjoittaja ei selviä pelkästä näkyvästä lähettäjätiedosta.

Tällä kertaa työympäristö oli yhä käynnissä. Käyttöoikeudet, työasemat ja raakaviennit voitiin turvata nykytilassa, ennen kuin niistä tuli vuosien takaisia jäänteitä.

– Säilyttäkää myös tämän vuoden käyttöoikeuksien raakaviennit heti, Johanna sanoi. – En halua pelkkää listaa niistä nimistä, jotka joku muu katsoo tässä vaiheessa olennaisiksi.

Antti vilkaisi häntä ja hymyili nopeasti ilman iloa.

– Sama ohje kuin viimeksi.

– Silloin se oli varotoimi. Nyt tiedämme, miksi.

Oveen koputettiin, ja teknisen tutkinnan työntekijä toi heille ensimmäisen vastauksen Ellan aineistosta.

– KASVOTin arkistoprojekti teki nimihakua omasta aineistoluettelostaan. Ella Saarinen löytyy sieltä.

Johanna kääntyi kokonaan häntä kohti.

– Missä asemassa?

– Ei vuoden 2023 osallistujana. Retrospektiivisessä kokonaisuudessa on vanhaa portfolioaineistoa hänen nimellään. Tässä vaiheessa saatiin vain luettelotason vahvistus ja erätunnus. Alkuperää ja käsittelyketjua selvitetään.

– Kuinka vanhaa?

– Sitä ei vielä varmistettu. Merkinnässä puhutaan aiemmasta portfolioaineistosta, ei tämän vuoden tuotannosta.

Johanna nyökkäsi hitaasti.

– Tarvitsen alkuperäisen luovuttajan, työpaketin ja kaikki käsittelyvaiheet, Johanna sanoi. – Ketkä ovat päässeet juuri tähän erään, millä oikeuksilla ja milloin. Ja se verrataan aamun yhteydenottoon. Ei koko arkiston henkilöstöä yhdeksi epäiltyjen listaksi.

Teknisen tutkinnan työntekijä kirjoitti ohjeen muistiin.

– Entä itse kuvat?

Johanna mietti hetken.

– Turvataan ne alkuperäisessä muodossa. Sisältöä katsotaan, kun tiedämme, mitä aineistoa siinä on ja mistä se tuli. Nyt haluan ensin reitin.

Työntekijä poistui.

Antti nojasi pöytään ja katsoi neljää nimeä seinällä.

– Vuonna 2018 meillä oli viesti, joka johti oikeaan ympäristöön mutta ei ihmiseen. Nyt meillä on taas viesti.

– Nyt meillä on myös tuore rikospaikka ja vielä toimiva työympäristö.

– Ja uhri, jonka kuvat ovat siellä.

Johanna katsoi Ellan nimeä.

Vuoden 2018 jälkeen Johanna oli tiennyt, että seuraava merkittävä havainto saattoi olla uusi ruumis. Tieto ei ollut valmistanut häntä tähän huoneeseen, Ellan kylmään kahviin, Hennan kameralaukkuun käytävällä tai kalenteriin merkittyyn puolen kymmenen tekniseen tarkistukseen.

Johanna veti tehtävälistan lähemmäs.

– Selvitetään, kuka pääsi juuri Ellan kuviin, hän sanoi. – Ja kuka käytti arkiston työyhteyttä päästäkseen hänen luokseen.