Luku 13

Myllyjen suuralueella vanhat tehdasrakennukset ja uudemmat toimistotalot seisoivat saman leveän kadun varressa kuin ne olisi rakennettu eri kaupunkeja varten. Marraskuun viimeisenä aamuna märkä asfaltti heijasti ikkunoiden valoa. Johanna ja Antti nousivat kolmanteen kerrokseen hissillä, jonka seinään oli teipattu ilmoitus joulukuun huoltokatkosta.

KASVOTin vuoden 2018 teknisen palveluntarjoajan neuvotteluhuoneessa odotti kaksi ihmistä: järjestelmäasiantuntija ja yrityksen tietohallinnosta vastaava mies. Pöydällä oli kannettava tietokone, tulostettu lokiyhteenveto ja yksi sivu Aleksin sähköpostiketjusta. Sama ketju oli ollut tutkinnassa syyskuun lopusta asti. Nyt pöydällä ei pitänyt olla enää uutta aineistoa, vaan vastaus siihen, oliko vanhasta saatu kaikki irti.

Järjestelmäasiantuntija käänsi näytön Johannaa kohti.

– Viestin alkuperästä ei jää epäselvyyttä. Se on lähtenyt KASVOTin teknisen tuotannon yhteisestä postilaatikosta meidän palvelumme kautta. Otsaketiedot, palvelimen viestitunniste ja lähetysloki vastaavat toisiaan.

– Eli sitä ei ole lähetetty ulkopuolelta osoite väärennettynä? Johanna kysyi.

– Ei.

Se oli pieni varmistus asiassa, jota he olivat pitäneet todennäköisenä jo kaksi kuukautta. Aleksille oli todella kirjoittanut joku, jolla oli pääsy tapahtuman tekniseen osoitteeseen.

– Entä käyttäjä? Antti kysyi.

Asiantuntija avasi toisen näkymän.

– Siinä raja tulee vastaan. Postilaatikkoa käytti useampi henkilö, sekä henkilökohtaisilla tunnuksilla että yhteisiltä työasemilta käytetyillä tuotantotunnuksilla. Lähetysaika ja teknisen tuotannon ympäristö voidaan osoittaa, mutta juuri tämän viestin kirjoittajaa ei.

– Eikö istuntolokeista saa sitä?

– Niistä saa kirjautumisia. Ei sitä, kuka kirjoitti yksittäisen viestin, jos samalla työasemalla ja postilaatikolla on ollut useita käyttöoikeutettuja käyttäjiä. Säilyneillä palvelin-, työasema- ja käyttöoikeustiedoilla voidaan rajata mahdollisia käyttäjiä, ei todentaa yhtä.

Johanna katsoi tulostetta. Kahden kuukauden aikana käyttäjäjoukkoa oli supistettu, työvuoroja tarkistettu ja kulkulupia verrattu työasemiin. Jokaisen tarkennuksen jälkeen oli tullut uusi raja: ihminen oli rakennuksessa mutta ei varmasti koneella, tunnus oli käytössä mutta ei yksin yhdellä ihmisellä, työasema oli oikea mutta viestikohtaista käyttäjälokia ei ollut.

– Onko jotain, mitä voidaan vielä pyytää toiselta järjestelmältä tai alihankkijalta? Johanna kysyi.

Tietohallinnosta vastaava mies pudisti päätään.

– Ei sellaista, jonka tietäisimme olevan olemassa. Palveluntarjoajien säilytysajatkin on käyty läpi. Jos kysymys on siitä, pystytäänkö lähettäjä nimeämään teknisistä tiedoista, vastaus on ei.

Johanna nyökkäsi.

Paluumatkalla Antti ajoi. Myllyjen toimistokorttelit jäivät taakse, ja liikenne tiheni keskustaa kohti. Johanna piti sylissään muistiota, johon oli merkitty viimeisen tarkistuksen tulos.

– Siinä se sitten oli, Antti sanoi liikennevaloissa.

– Sen linjan osalta.

– Yhdeksän viikkoa, eikä yhdestä viestistä saada nimeä.

Johanna ei korjannut sävyä.

Poliisitalolla he avasivat tutkinnan tilannearvion suurelle näytölle.

Aleksin lähipiiri oli käyty läpi. Kumppani, perhe, ystävät, nykyiset ja viimeaikaiset työtoverit, riidat, velat ja muut henkilökohtaiset suhteet oli tarkistettu. Viimeisten viikkojen puhelut, viestit, sähköpostit ja sovitut tapaamiset oli verrattu liikkumistietoihin niin pitkälle kuin niitä oli saatavissa.

KASVOTin puolella tutkinta oli edennyt osallistujista Aleksin tapahtumakontakteihin ja tekniseen henkilöstöön. Järjestäjät, vastuuhenkilöt, alihankintaketjut, kulkuluvat, työasemat, käyttäjätunnukset ja työvuorot oli käyty läpi. Vuoden 2018 nimettyjen ihmisten yhteyksiä Jenni Haapalaan ja Kaisa Lehtolaan oli etsitty suoraan sekä yritysten, työtehtävien ja vanhojen aineistojen kautta.

Yksikään nimi ei yhdistänyt todistettavasti kaikkia kolmea.

Osumia oli ollut, mutta ne hajosivat tarkistettaessa. Sama yritys saattoi näkyä molempina vuosina eri tehtävissä ja eri henkilöstöllä; vanha kampanjayhteys johti samaan toimistoon mutta eri työryhmään. Ihminen, joka tunsi Aleksin tapahtumasta, saattoi tuntea Jennin nimen vain uutisista. Jokainen tällainen osuma oli tarkistettu ennen kuin se siirrettiin sivuun.

Vuoden 2018 teknisessä henkilöstössä oli myös ihmisiä, jotka voitiin sijoittaa oikeaan rakennukseen, työvaiheeseen tai yhteisen osoitteen käyttäjäjoukkoon, mutta vuoden 2014 aineisto ei antanut vastaavaa henkilötason tietoa. He jäivät mahdollisiksi käyttäjiksi, eivät epäillyiksi.

Antti avasi rinnalle vanhan vertailutaulukon.

– Jos tästä yrittää tehdä tekijäkuvaa, jäljelle jää aika vähän.

Johanna katsoi kolmea nimeä näytön yläreunassa.

Jenni Haapala, kaksikymmentäseitsemän. Glamour- ja eroottisia töitä, verkkosisältöjä ja kampanjoita.

Kaisa Lehtola, kolmekymmentäkaksi. Muoti- ja mainosmalli, tavaratalokuvastoja ja kaupunkimainoksia.

Aleksi Mäkinen, kaksikymmentäyhdeksän. Mainos- ja fitnessmalli, mies.

– Sukupuoli ei selitä valintaa, Johanna sanoi. – Eikä yksi malliala.

– Iän merkitystä emme vielä tiedä.

– Emme. Eikä näkyvä työpiiri selitä valintaa. Jennillä ja Kaisalla ei ollut sellaista yhteistä piiriä, jonka kautta tekijä olisi löytynyt. Aleksin myötä se on vielä selvempää.

Antti nojasi tuolin selkänojaan.

– Vuonna neljätoista puhuttiin paljon glamourista ja siitä, onko tekijällä joku suhde siihen maailmaan.

– Aleksi tekee siitä huonon selityksen.

– Tekninen tuotanto sitten?

Johanna pudisti päätään.

– Se kertoo, miten Aleksiin päästiin käsiksi. Ei vielä, miksi hänet valittiin.

Heillä oli oikeuslääketieteellinen peruste sanoa, että sama tekijä oli surmannut kaikki kolme. Jennin portfolio oli ollut vuoden 2014 KASVOT-aineistossa, Kaisan vanhoja kampanjakuvia oli koottu samaan kokonaisuuteen ja Aleksi oli vuoden 2018 virallinen osallistuja.

– Tiedämme ainakin, missä kokonaisuudessa kaikkien aineisto on kulkenut, Antti sanoi.

– Emme tiedä, mikä siinä kokonaisuudessa on tekijälle merkityksellistä.

Johanna avasi yhteenvedon, jossa KASVOT-yhteys oli purettu osiin. Kuva-aineisto, henkilötiedot ja tuotannon työvaiheet olivat kaikki liian laajoja selittämään valintaa. Merkityksellinen asia saattoi olla jokin niistä tai jotakin niin tavallista, ettei se vielä erottunut tuhansien tiedostojen ja ihmisten joukosta. Jennin, Kaisan ja Aleksin aineistot eivät edes olleet päätyneet kokonaisuuteen samaa reittiä.

Tilannearvion viimeisellä sivulla oli kohta resursseista.

Kahteen kuukauteen ei ollut tullut neljättä uhria, uutta tekijään osoittavaa yhteydenottoa, teknistä läpimurtoa, tunnustusta tai uskottavaa epäiltyä. Ensimmäisten viikkojen jälkeen vihjeitä oli tullut yhä harvemmin, ja nekin oli tarkistettu.

Johanna oli käynyt resurssit läpi aamupäivällä rikosyksikön johdon kanssa. Päätös ei lopettanut tutkintaa. Osa tutkijoista vain siirtyisi muihin henkirikoksiin, väkivaltarikoksiin ja määräaikaisiin tehtäviin, joissa oli nyt seuraava toimenpide tehtävissä.

Ratkaisu oli silti vaikea hyväksyä. Vuonna 2014 Johanna oli vielä voinut ajatella, että tekijä ehkä todella oli lopettanut. Nyt neljän vuoden hiljaisuus oli päättynyt kolmanteen ruumiiseen.

– Minä pysyn vastuuhenkilönä, Johanna sanoi. – Sinä jatkat tämän kanssa. Uudet vihjeet tulevat samaan kokonaisuuteen, ja jos tulee uusi merkittävä havainto tai vertailukelpoinen teko, ryhmä kootaan heti uudelleen.

– Ja jos mikään ei tule?

Johanna katsoi tehtävälistaa.

– Silloin se pysyy avoimena. Me emme keksi työtä vain siksi, että huone näyttäisi aktiiviselta.

Antti nyökkäsi. Hän oli ollut mukana samassa keskustelussa neljä vuotta aikaisemmin.

Johanna avasi vuoden 2018 teknisen aineiston säilytysluettelon.

– Yksi asia vielä. En halua tästä pelkkiä työtaulukoita ja meidän tekemiä rajauksia talteen.

– Alkuperäiset viennit?

– Kaikki. Kulunvalvonta, työasemat, käyttäjätiedot, alihankintaluettelot ja raakaversiot sellaisina kuin ne saatiin. Myös sellaiset rivit, joilla ei nyt ole meille merkitystä.

Antti katsoi häntä hetken ja ymmärsi ennen kuin Johanna jatkoi.

– Vuoden 2014 tapahtumasta me tiedämme nyt paremmin, mitä siellä tehtiin, kuin kuka teki, Johanna sanoi. – En halua vuoden 2018 muuttuvan neljän vuoden päästä samanlaiseksi muistoksi yrityksistä ja puuttuvista nimistä.

– Säilytetään alkuperäiset aineistot erikseen ja linkitetään ne yhdistettyyn tutkintaan.

– Niin. Ei valikoitua henkilöstölistaa. Koko aineisto.

Iltapäivällä poliisitalon tiedotustilassa oli enemmän kameroita kuin Johanna olisi kahden kuukauden hiljaisuuden jälkeen odottanut. Hän seisoi puhujapöydän takana ilman paperinippua ja luki lyhyen valmistellun alun.

– Aleksi Mäkisen henkirikoksen mahdollista yhteyttä Jenni Haapalan ja Kaisa Lehtolan vuoden 2014 henkirikoksiin tutkitaan edelleen. Tutkinta jatkuu, eikä ketään ole pidätetty. Poliisi ottaa edelleen vastaan tapahtumiin liittyviä havaintoja ja muuta tietoa.

Ensimmäinen kysymys tuli heti.

– Onko poliisilla tällä hetkellä epäiltyä?

– Ei henkilöä, jonka osalta olisi perusteita puhua julkisesti epäillystä.

– Onko tutkinta siis ajautunut umpikujaan?

Johanna katsoi kysyjää.

– Olemme tehneet tähän vaiheeseen kuuluvat selvitykset niistä tutkintalinjoista, jotka aineisto on antanut. Tutkinta on avoin ja jatkuu. En kommentoi ryhmän sisäistä resursointia tämän tarkemmin.

– Onko KASVOT-tapahtuman henkilöstö edelleen tutkinnan kohteena?

– KASVOT-yhteyttä selvitetään osana kokonaisuutta. En kommentoi yksittäisiä työntekijöitä tai tutkintatoimia.

– Pidättekö tekijää vaarallisena yleisölle?

– Kolme henkirikosta tutkitaan mahdollisesti toisiinsa liittyvinä. En lähde tekemään julkista tekijäprofiilia tiedoilla, joita emme voi perustella.

Johanna lopetti tilaisuuden sovitussa kohdassa.

Omalla työpisteellään hän avasi myöhemmin Lystikkälän Sanomien seurantajutun.

Jarkko oli rakentanut sen poliisin julkisen tilannepäivityksen, aiempien KASVOT-tietojen ja sen varaan, ettei kahteen kuukauteen ollut tullut uutta uhria tai muuta julkista käännettä. Teksti ei nimennyt uutta epäiltyä, tehnyt pidätyksen puuttumisesta sensaatiota eikä väittänyt murhaajan kadonneen tai lopettaneen. Uhrien valintaperuste jäi avoimeksi.

Vuonna 2014 Jarkko oli ollut valmis viemään oikeansuuntaisen tiedon julkisuuteen ennen kuin sen seuraukset olivat selvillä. Nyt hän oli käyttänyt sen, minkä pystyi näyttämään, ja jättänyt muun keskeneräiseksi.

Johanna ei kirjoittanut hänelle. Lokakuun rajattu taustakeskustelu ei ollut palauttanut vanhaa tapaa, jossa toinen soitti ja toinen rajasi maailmaa muutamalla epävirallisella lauseella. Neljän vuoden täydellinen hiljaisuus heidän välillään oli silti rikkoutunut, eikä Johanna enää pitänyt sitä automaattisesti virheenä.

Hän sulki jutun ja avasi tutkinnan tehtävälistan.

Siinä ei ollut huomista varten uutta kuulustelua, aineistopyyntöä tai teknistä tarkistusta. Viimeinen avoin palveluntarjoajakysymys oli aamulla saanut vastauksen. Muut keskeneräiset asiat olivat seurantaa: vihjeet, jos niitä tulisi; uudet tiedot, jos joku toisi niitä; vertailu, jos jossakin tapahtuisi jotain samaan kokonaisuuteen kuuluvaa.

Johanna kävi listan vielä kerran läpi.

Vuonna 2014 tutkinta oli viety niin pitkälle kuin tiedot kantoivat, ja nyt samoin. Ammatillinen tosiasia ei silti keventynyt: sama tekijä oli neljän vuoden kuluttua saanut uuden ihmisen avaamaan kotinsa oven.

Vuonna 2014 Johanna ei ollut pystynyt varmasti osoittamaan, että Jennin ja Kaisan murhat kuuluivat samalle tekijälle. Hiljaisuus oli voinut tarkoittaa myös loppua.

Nyt se epävarmuus oli poissa.

Varmuus ei tehnyt odottamisesta helpompaa. Se poisti vain mahdollisuuden pitää hiljaisuutta turvallisesti loppuna.

Johanna sulki tehtävälistan. Hän ei tiennyt, kestikö seuraava hiljaisuus viikon, vuoden vai taas neljä, missä tekijä palaisi tai mikä seuraavassa ihmisessä tekisi hänestä tekijän seuraavan kohteen.

Sen jälkeen hiljaisuus ei enää ollut vastaus. Se oli odotusta, jonka pituutta Johanna ei tiennyt.