Luku 25

Johanna katkaisi puhelun ja laski puhelimen pöydälle saadakseen molemmat kädet vapaiksi.

– Vilma Koskinen, hän sanoi. – Kaksikymmentäkaksi. Tapaaminen alkoi yhdeksältä. Vierailulupa on Niemelän tekemä.

Aino oli jo kääntänyt hallintotilan näytön heihin päin. Vilman nimi näkyi tämän aamun vierailutiedoissa. Saapuminen oli kirjautunut digitointisiiven puolelle, eikä poistumista ollut.

Antti nosti oman puhelimensa korvalleen.

– Varmistan seurannan.

Johanna lähti liikkeelle jo ennen vastausta.

– Mikä tila?

Aino avasi vierailuluvan tiedot.

– Digitointihuone neljä. Se on teknisen siiven sisemmässä käytävässä. Tero teki luvan eilen illalla ja liitti sen omaan työtehtäväänsä. Tapaamisen aiheeksi on merkitty mallihaun alkuperäistiedoston käyttö- ja oikeustietojen tarkistus.

Tavallinen työasia.

Juuri sellainen, jonka vuoksi Vilma oli voinut tulla Kuvarinteeseen ajattelematta olevansa vaarassa.

– Pääseekö sinne hallintosiivestä? Johanna kysyi.

– Yhdyskäytävän kautta sisäpihalle ja siitä teknisen siiven sivuovesta. Annoin jo paikalla oleville poliiseille Kuvarinteen kulkukortin. Sillä pääsee myös käytävään.

– Sinä jäät tähän. Pidä vierailu- ja kulkutiedot auki. Jos Vilma tai Niemelä kirjautuu ulos mistään ovesta, tieto heti.

– Selvä.

Antti laski puhelimensa.

– Seuranta vahvistaa. Niemelä tuli aamulla työtilojen alueelle. Poistumista ei ole havaittu.

– Näkivätkö, mihin hän meni?

– Eivät. Sisätiloissa ei ole näköyhteyttä. Häntä ei ole nähty yhdelläkään seurannassa olevalla poistumissuunnalla.

Johanna nyökkäsi.

Teroa ei ollut kadotettu. Ulkopuolelta ei vain nähty, missä hän liikkui rakennuksen sisällä.

Hän otti puhelimensa uudelleen.

– Päivitä yksiköille kohde. Digitointihuone neljä. Kyse on nyt yksilöidystä hengenvaaraa koskevasta tehtävästä. Niemelään ei oteta yhteyttä.

Antti välitti tiedon jo liikkeellä oleville poliiseille.

Aino katsoi Johannaa.

– Vilman numero on vierailutiedoissa.

– Lähetä se Antille.

Tieto siirtyi muutamassa sekunnissa. Antti valitsi numeron samalla kun he lähtivät hallintotilasta.

Puhelin hälytti.

Johanna kulki ensimmäisenä käytävään. Hallintosiiven aamutyö jatkui ympärillä oudolla tavalla ennallaan. Vastaanoton suunnasta kuului kärryn pyörien kolinaa. Jossakin suljettiin metallinen laatikko. Lasiseinän takana nainen istui työpisteessään kuulokkeet korvilla eikä katsonut heidän suuntaansa.

Antti lopetti puhelun.

– Ei vastausta.

– Viesti.

Antti kirjoitti sen kävellessään. Lyhyt poliisin yhteydenottopyyntö, nimi ja pyyntö vastata heti.

Johanna ei jäänyt odottamaan lukukuittausta.

Vilma saattoi pitää puhelinta äänettömällä. Se saattoi olla laukussa. Hän saattoi istua työpöydän ääressä ja ajatella, ettei tuntemattomaan numeroon tarvinnut vastata kesken tapaamisen.

Hiljainen puhelin ei kertonut siitä, mitä digitointihuoneessa tapahtui.

Viisi kuvaa kertoi enemmän.

Ja kuudes.

Yhdyskäytävän päässä heitä odotti kaksi poliisia. Toinen oli ollut liikkeellä kohti Kuvarinnettä jo ennen kuin Vilman nimeä tiedettiin, toinen oli tullut rakennuksen toiselta sisäänkäynniltä. Antti antoi heille kohteen ja nimen ilman koko tutkinnan historiaa.

– Niemelä on rakennuksessa. Vilma Koskinen on kirjautunut hänen järjestämällään vierailuluvalla digitointihuone neljään. Korpelan päätös: edetään mahdollisen välittömän hengenvaaran perusteella.

Johanna jatkoi matkaa ennen kuin sanat ehtivät muuttua kokoukseksi.

Käytävä kapeni vanhemman rakennusosan kohdalla. Uudemmat lasiseinät loppuivat ja niiden tilalle tulivat maalatut tiilipinnat, joiden läpi kulki näkyviin jätettyjä putkia ja kaapelihyllyjä. Lattian kulumissa näkyi, missä tavarakärryt olivat vuosien ajan oikaisseet mutkan.

Antti tuli hänen rinnalleen.

– Viesti lähti.

Johanna nyökkäsi.

Hän tiesi, mitä heillä ei ollut.

He eivät voineet vielä todistaa Tero Niemelän tehneen viittä murhaa. Mutta ihmisen suojeleminen ei vaatinut samaa näyttökynnystä.

Vilman kuva vastasi kuudetta paikkaa. Hän oli juuri nyt Teron järjestämässä tapaamisessa, ja Tero oli yhä samassa rakennuskokonaisuudessa.

Vuonna 2014 Jennin ja Kaisan nimet olivat tulleet poliisin eteen vasta tekojen jälkeen, vuonna 2018 Aleksin samoin. Nyt heillä oli nimi ja paikka ennen kuin oli varmaa, että uusi murha oli tapahtunut.

Se riitti toimintaan.

Yhdyskäytävän lasioven takana näkyi sisäpiha.

Antti avasi oven, ja lokakuun kylmä ilma tuli vastaan heti.

Matka pihan yli oli lyhyt. Vasemmalla vanhan teollisuusrakennuksen tiilinen seinä jatkui lähes ikkunattomana, oikealla uudemman siiven vaalea julkisivu leikkasi sen suoraksi kulmaksi. Ylhäällä kahden rakennusosan välillä kulki suljettu huoltosilta. Pihan toisessa päässä peruutti jakeluauto, ja portin takana Myllyjen aamuliikenne jatkui kostealla kadulla.

Teknisen siiven sivuovella toinen poliisipari odotti heitä. Oven lukijan valo vaihtui vihreäksi, kun Kuvarinteen kulkukortti käytettiin lukijalla.

Ei viivettä.

Sisällä ilma oli kuivempi ja lämpimämpi kuin hallintosiivessä. Käytävän seinät olivat vaaleat, ovet tasaisia ja nimettömiä lukuun ottamatta pieniä huonekoodeja. Täällä ei ollut vastaanoton laatikoita eikä ihmisiä liikkumassa työpisteiden välillä. Käytävässä kuului vain vaimea ilmanvaihto, jossakin pyörivä laite ja yksittäinen metallinen napsahdus.

Antin puhelin värähti.

Hän vilkaisi näyttöä.

– Vilmalta ei vastausta. Aino vahvistaa, ettei Vilman luvalla ole poistumiskirjausta eikä Niemelänkään kulkutiedoissa poistumista tältä alueelta.

– Oikea tila? Johanna kysyi.

Antti vertasi oven koodeja Ainon lähettämään tietoon.

– Seuraava käytävä vasemmalle. Nelonen on lopussa oikealla.

Heidän edellään kulkeva poliisi hidasti vain sen verran, että ehti katsoa sivuovien merkinnät ja avoimet kulmat. Johanna piti katseensa siinä, mitä pystyi itse näkemään. Tyhjä käytävä. Suljetut ovet.

Johanna vilkaisi kelloon ensimmäisen kerran hallintotilasta lähdön jälkeen.

9.13.

Tapaaminen oli alkanut kolmetoista minuuttia aikaisemmin.

Se ei tarkoittanut, että hyökkäys olisi alkanut silloin. Jos Vilma oli pitänyt tapaamista tavallisena työasiana, ensimmäiset minuutit olivat voineet kulua tiedostojen, käyttöoikeuksien ja jonkin aidon työasian ympärillä. Tero oli pystynyt puhumaan poliisille samoista asioista pitkään kuulostamatta miltään muulta kuin pätevältä tekniseltä työntekijältä.

Johanna tiesi sen paremmin kuin useimmat tässä käytävässä.

Hän oli itse istunut miestä vastapäätä.

Ajatus ei muuttanut suuntaa eikä vauhtia.

Käytävän päässä oli ovi, jonka pienessä kyltissä luki DIGITOINTI 4.

Poliisit asettuivat oven ympärille. Johanna jäi siihen paikkaan, josta näki oven ja pystyi antamaan käskyn. Antti oli puoli askelta hänen takanaan.

Ovi oli kiinni.

Ei lasia.

Ei ikkunaa käytävään.

Johanna kuunteli.

Ensin hän kuuli vain ilmanvaihdon.

Sitten jotakin oven takaa.

Yksi lyhyt ääni.

Kolahdus. Sen perään matala hankaus, joka loppui saman tien.

Kukaan ei tarvinnut ääntä perusteluksi.

Päätös oli tehty jo hallintosiivessä.

Johanna katsoi oven vieressä olevaa lukijaa ja sitten poliisia, jolla oli Kuvarinteen kulkukortti valmiina.

– Sisään.

Kortti kävi lukijalla.

Lukko vapautui.

Ovi avattiin.

Johanna näki huoneen ensin osina.

Kaatuneen tuolin.

Työpöydän, jonka näytöllä oli avoinna suuri valokuva.

Vilma Koskisen lattialla polviensa varassa, toinen käsi kurkottamassa eteenpäin tukea kohti.

Ja Teron hänen takanaan.

Vilma oli elossa.

Vilman kaulan etupuolella kulki kapea, himmeä sidontanauha, ja Tero Niemelä piti sen molempia päitä käsissään.