Luku 24

Kello oli kolme yli yhdeksän, kun Johanna soitti.

Jarkko oli Lystikkälän Sanomien kuvahuoneessa Kehräämössä. Huone kuului rakennuksen vanhempaan osaan, jossa paksut tiiliseinät ja korkea ikkuna olivat jääneet paikoilleen, vaikka niiden väliin oli vuosien aikana tuotu kaksi työasemaa, arkistokaappeja ja näyttö, joka oli liian suuri alkuperäiseen ikkunasyvennykseen.

Pöydälle oli levitetty KASVOT-aineistoa, jota hän oli käynyt aamusta asti läpi. Vuoden 2014 asiakirjan kopio oli omassa kansiossaan. Tero Niemelää koskeva valmis mutta julkaisematon juttu odotti edelleen lukitussa toimitusjärjestelmässä. Pöydällä olivat myös vuoden 2023 mallihaun lehdistövedokset, jotka Jarkko oli hankkinut jo viikkoja aikaisemmin nähdäkseen, miten alkuperäinen kuva muuttui matkalla julkiseksi versioksi.

Puhelimen näytöllä luki Korpela.

Jarkko vastasi heti.

– Salonen.

– Oletko toimituksessa?

Johannan ääni oli nopea. Ei hätäinen, mutta sellainen, jossa jokainen sana oli valittu jo ennen puhelua.

– Olen.

– Onko sinulla vielä ne tämän vuoden mallihaun alkuperäiset lehdistövedokset, jotka sait KASVOTilta?

Jarkko katsoi pöytää.

– Paperilla ja digitaalisena. Miksi?

Linjalla oli alle sekunnin tauko.

– Me saatamme etsiä ihmistä, joka on vaarassa juuri nyt.

Jarkko suoristautui tuolissa.

Johanna jatkoi ennen kuin hän ehti kysyä muuta.

– Tarvitsen sinulta kuvahaun. Ei kasvojen perusteella. Etsi alkuperäisistä rajauksista kuva, jossa henkilö istuu sivuttain tuolilla ja kääntää pään kameraan. Kyynärvarsi lepää selkänojalla niin, että käsivarren ja leuan väliin jää kapea kolmio. Laajassa rajauksessa vinon varjon pitäisi jatkua vasempaan alakulmaan.

Jarkko otti kynän ja kirjoitti sanat paperin reunaan.

Sivuttain. Pää kameraan. Kapea kolmio. Varjo vasempaan alakulmaan.

– Nimenomaan alkuperäinen rajaus? hän kysyi.

– Nimenomaan. Julkinen kasvokuva ei välttämättä näytä viimeistä piirrettä.

Jarkko katsoi vedossivuja.

Hän tiesi, miksi Johanna oli soittanut juuri hänelle, vaikka ei tiennyt, mihin poliisin kuvaus perustui. Julkisessa finalistigalleriassa kuvat oli rajattu yhtenäisemmiksi. Lehdistövedoksissa näkyi enemmän tuolia, käsivarsia, taustaa ja valoa. Hän oli itse kirjoittanut erosta jutun taustamuistioon.

– Kuinka monta osumaa haluat?

– Kaikki, joissa nuo piirteet täsmäävät. Mutta jos yksi on selvästi muita vahvempi, nimi ja alkuperäinen kuva heti minulle. Poliisi tarkistaa sen omasta aineistosta.

– Selvä.

Jarkko oli jo vetämässä vedossivuja lähemmäs.

– Johanna.

– Niin?

Hän olisi voinut kysyä, mikä oli muuttunut perjantain jälkeen. Oliko Tero nyt epäilty. Miksi kuvalla oli merkitystä. Mistä poliisi tiesi etsiä juuri tuollaista rakennetta.

Mikään niistä ei auttaisi häntä katsomaan paremmin.

– Soitan heti kun minulla on jotain.

– Hyvä.

Puhelu katkesi.

Jarkko jäi hetkeksi kuuntelemaan kuvahuoneen ilmastoinnin tasaista huminaa.

Sitten hän siirsi vuoden 2014 paperit sivuun ja levitti mallihaun koevedokset koko pöydälle.

Ovensuussa liikahti joku.

Päivi oli tullut käytävältä sisään ja pysähtynyt ovelle. Hän oli nähnyt Jarkon ilmeen.

– Mitä tapahtui?

Jarkko ei nostanut katsettaan papereista.

– Poliisi etsii mahdollisesti vaarassa olevaa ihmistä. Minun pitää tunnistaa yksi kuva tästä aineistosta.

– Kuinka kiire?

– Nyt.

Päivi katsoi pöydälle levitettyjä sivuja. Hän ei kysynyt nimeä eikä sitä, miksi poliisi käytti toimittajaa.

– Sinulla on aamupalaveri yhdeksältä kymmenen.

– Ota se.

– Otan. Ja panen oven kiinni.

Hän teki niin.

Jarkko jäi yksin.

***

Hän aloitti paperista.

Näytöltä olisi ollut helppo zoomata yksityiskohtiin liian aikaisin. Vedossivuilla hän näki yhdellä silmäyksellä useita kokonaisia kuvia ja niiden väliset erot. Hän ei lukenut nimiä. Hän peitti osan niistä jopa kädellään, koska nimi ei saanut alkaa vetää katsetta ennen rakennetta.

Sivuttain tuolilla istuvia oli useita.

Se ei yllättänyt. Mallihaun koekuvissa käytettiin muutamaa samaa istuinta ja samoja kuvauspaikkoja. Osa hakijoista oli kuvattu seisten, osa istuen, osa läheltä. Tuoli ei tehnyt kuvasta mitään erityistä.

Jarkko poimi ensimmäisellä kierroksella viisi mahdollista kuvaa.

Kahdessa pää kääntyi väärään suuntaan. Yhdessä käsivarsi jäi vartalon eteen niin, ettei leuan ja käden väliin syntynyt Johannan kuvaamaa tyhjää tilaa.

Jäljelle jäi kaksi.

Ensimmäinen näytti paperilla hyvältä.

Henkilö istui vinosti. Toinen käsivarsi oli nostettu tuolin selkänojalle, ja pään kääntyminen jätti kuvan keskelle samanlaisen avoimen kulman kuin Johanna oli kuvannut.

Jarkko siirtyi työasemalle ja avasi lehdistökansion digitaalisen version. Hän etsi oikean sivun ja suurensi alkuperäistä kuvaa niin, että koko rajaus näkyi.

Ei.

Varjo ei jatkunut vasempaan alakulmaan. Se katkesi henkilön selän taakse ja nousi taustassa oikealle. Paperivedoksen pienessä koossa tumma pinta oli tehnyt suunnasta epäselvän.

Jarkko sulki kuvan saman tien.

Yksi piirre sinne päin ei riittänyt.

Hän palasi pöydän ääreen.

Seuraava mahdollinen kuva oli sivun alarivissä.

Jarkon katse pysähtyi ensin asentoon.

Henkilö istui sivuttain tuolilla, vartalo poispäin kamerasta mutta pää käännettynä takaisin. Kyynärvarsi lepäsi selkänojan yläreunalla.

Hän siirsi sormeaan kuvan päällä koskematta paperiin.

Käsivarren ja leuan väliin jäi kapea kolmio.

Jarkko veti sivun lähemmäs.

Varjo näkyi paperilla vain tummana vinona alueena kuvan vasemmassa reunassa. Se saattoi jatkua alas. Se saattoi myös päättyä ennen kulmaa.

Hän vilkaisi nimeä vasta nyt.

Vilma Koskinen.

Nimi ei merkinnyt hänelle mitään muuta kuin että hän oli nähnyt sen samassa PDF:ssä jo silloin, kun oli tallentanut aineiston. Finalisteja oli ollut tarpeeksi, ettei yhdestä nimestä ollut jäänyt muistijälkeä.

Jarkko siirtyi koneelle ja avasi digitaalisen alkuperäisen.

Kuva täytti näytön.

Sivuttainen istuma-asento piti. Samoin kyynärvarsi selkänojalla ja käsivarren ja leuan väliin jäävä kapea tyhjä kolmio.

Jarkko pienensi kuvaa yhden askeleen, jotta näki myös rajauksen reunat.

Varjo lähti taustan yläosasta vinosti alaspäin, jatkui käsivarren ohi ja päättyi vasta vasempaan alakulmaan.

Jarkko ei ajatellut löytäneensä ratkaisua.

Johanna oli käyttänyt sanaa vaarassa.

Hän tarkisti paperivedoksen uudelleen, sitten digitaalisen kuvan, sitten Johannan kuvauksen neljä riviä.

Kaikki täsmäsivät.

Ei kasvoissa.

Ei hiuksissa tai vaatteissa.

Kuvan rakenteessa.

Jarkko avasi alkuperäisen saateviestin, jolla KASVOTin viestintä oli lähettänyt aineiston. Hän varmisti vastaanottopäivän, mallihaun nimen ja sen, että Vilman nimi oli vedoksessa samalla tavalla kuin muillakin finalisteilla. Sen jälkeen hän teki alkuperäistiedostosta erillisen lähetettävän kopion eikä koskenut toimituksen säilyttämään versioon.

Kello näytön kulmassa oli 9.07.

Hän soitti Johannalle.

Vastaus tuli ensimmäisen hälytyksen aikana.

– Korpela.

– Minulla on yksi selvästi vahvin osuma. Vilma Koskinen.

Johanna ei kysynyt, kuka hän oli.

– Perusteet.

– Sivuttain tuolilla, pää kameraan. Kyynärvarsi selkänojalla. Käsivarren ja leuan väliin jää kapea kolmio. Alkuperäisessä rajauksessa varjo jatkuu vinosti vasempaan alakulmaan asti. Yksi toinen kuva näytti paperilla mahdolliselta, mutta alkuperäisessä varjo kulki väärään suuntaan.

– Lähetä Vilman kuva ja lähdetieto nyt.

– Lähetän tutkinnan osoitteeseen. Alkuperäinen lehdistöaineisto tuli minulle KASVOTin viestinnästä viidentenä lokakuuta. Mallin nimi on painettu vedokseen.

Jarkko veti saateviestin esiin.

– Minulla on myös alkuperäinen lähetys tallella muuttamattomana.

– Hyvä. Lähetä kopio aineistosta, älä muuta alkuperäistä.

– Niin teen.

Jarkko liitti tiedoston viestiin samalla kun puhui. Otsikkoon hän kirjoitti Vilma Koskisen nimen ja mallihaun tiedoston nimen siinä muodossa kuin se saateviestissä näkyi. Tekstiin hän kirjasi kolme lyhyttä kohtaa: lähteen, vastaanottoajan ja havaitun vastaavuuden.

– Lähti, hän sanoi.

Linjalla kuului hetken liikettä, vaimea ääni jostakin Johannan ympäriltä.

– Saimme sen, Johanna sanoi. – Poliisi vertaa sitä nyt omaan alkuperäisaineistoonsa.

– Selvä.

Jarkko odotti puoli sekuntia.

Hän ei kysynyt, mitä sen jälkeen tapahtui.

– Pidä puhelin vapaana, Johanna sanoi.

– Pidän.

Puhelu loppui.

***

Kuvahuone oli hiljainen samalla tavalla kuin ennen puhelua, mutta Jarkko ei enää pystynyt näkemään pöydällä olevia papereita tausta-aineistona.

Vilma Koskisen kuva oli yhä muiden finalistien joukossa. Sama paperi, sama nimi, sama kuva kuin kolme minuuttia aikaisemmin.

Jarkko kävi vielä nopeasti läpi ne vedossivut, joista oli poiminut mahdolliset osumat. Vilma pysyi selvästi vahvimpana. Siihen vertailu sai jäädä.

Tietokoneen selaimessa hakukenttä oli tyhjä. Vilman julkinen profiili olisi löytynyt nopeasti, mutta Jarkko ei kirjoittanut nimeä siihen. Poliisi tiesi nimen nyt, eikä hänen pitänyt yrittää tavoittaa Vilmaa itse. Hän sulki selaimen.

Pöydän toisessa päässä odotti edelleen valmis Tero Niemelää koskeva juttu. Jarkko ei avannut sitäkään.

Käytävältä kuului askelia. Ne pysähtyivät oven taakse ja jatkoivat, kun oven kahva ei liikkunut. Päivi oli pitänyt lupauksensa.

Jarkko katsoi puhelinta.

9.09.

Näyttö sammui. Hän sytytti sen uudelleen melkein heti ja kirosi hiljaa.

Odotuksessa ei ollut enää mitään, mitä hän olisi voinut omalla työllään nopeuttaa. Se oli vaikeampaa kuin työn tekeminen.

Hän tarkisti vielä lähetetyn aineiston tiedostonimen ja saatteen päiväyksen. Molemmat täsmäsivät alkuperäiseen.

Siihen hänen työnsä loppui.

Puhelin soi kello 9.10.

Johanna.

– Niin?

– Kuva täsmää, Johanna sanoi. – Meidän alkuperäisessä on sama rajaus ja samat rakenteet.

– Onko Vilma tavoitettu?

– Ei vielä. Mutta meillä on sijainti.

– Aino tarkisti tämän aamun vierailu- ja kulkutiedot. Vilma Koskinen on kirjautunut Kuvarinteen digitointitiloihin Teron järjestämällä vierailuluvalla.

Jarkko katsoi vedossivulla olevaa nimeä.

– Milloin?

– Tapaaminen alkoi yhdeksältä.

Jarkko vilkaisi kelloa.

9.11.

Johanna sanoi vielä:

– Hän on siellä nyt.