Luku 23

Jarkon jättämä kopio oli ollut Johannalla alle tunnin, kun hän teki ensimmäisen pyynnön sen tarkistamisesta poliisin omaan käyttöön.

Perjantaiaamu oli jo pitkällä. Vuoden 2014 vastaanotto- ja palautusasiakirjan varmennettu jäljennös oli hänen pöydällään, ja Tero Niemelän nimi näkyi siinä yhtä selvästi kuin Jarkon neuvotteluhuoneessa näyttämässä versiossa.

– Keskusarkistosta alkuperäinen asiakirja ja sen säilytysketju meidän omalla pyynnöllä, Johanna sanoi Antille. – Vaskilahden rekisterimerkintä ja vuoden 2014 laskutusaineisto rinnalle. Ei Salosen koostetta todisteketjun osaksi.

Antti nyökkäsi.

– Se jää tiedoksi siitä, mistä löydös tuli.

– Niin. Ja poliisin pitää pystyä kulkemaan sama tie itse.

Johanna katsoi asiakirjaa vielä kerran.

Tero oli kuulustelussa sanonut, ettei muistista väittäisi vastanneensa yksittäisestä vuoden 2014 työpaketista, mutta jos paperissa niin luki, paperi oli parempi lähde kuin hän.

Nyt paperissa luki.

Se ei tehnyt Teron aiemmasta vastauksesta valhetta. Se täsmensi tiedon hänen silloisesta tehtävästään.

Antti avasi samalla vuoden 2018 säilytetyn aineiston.

– Kahdeksantoista meillä on edelleen tämä sama raja. Henkilöstömerkintä, teknisen tuotannon käyttöoikeus ja työympäristö. Mahdollinen pääsy, mutta yksittäistä viestiä tai aineistoavausta ei ole yhdistetty henkilöön.

– Ja tänä vuonna?

– Henkilökohtaiset tunnukset, uudet kirjautumiset, työasema ja kulkutieto. Osalle avaamisista työperuste, osalle ei.

Johanna veti kolme vuotta samalle sivulle.

– Niemelää ei käsitellä enää teknisenä todistajana, Johanna sanoi. – Ei uusia kysymyksiä hänen omasta toiminnastaan ennen kuin asema ja menettely on käyty läpi.

– Selvä.

– Ja pidetään tämä edelleen pienenä. Jos hän on väärä ihminen, en halua rakentaa koko tutkintaa hänen nimensä ympärille niin, että kaikki muu alkaa näyttää vain poikkeukselta.

Antti katsoi taulukkoa.

– Mutta hän ei ole enää yksi nimi muiden joukossa.

Johanna ei vastannut heti.

– Ei ole.

***

Poliisin oma varmennus valmistui viikonlopun aikana.

Keskusarkiston alkuperäinen asiakirja, sen vastaanottotiedot ja säilytysviite vastasivat Jarkon toimittamaa jäljennöstä. Vaskilahden yritysarkiston rekisterimerkintä johti samaan asiakirjasarjaan. Vuoden 2014 laskutuksessa näkyvä erätunnus oli sama kuin vastaanotto- ja palautusasiakirjassa, ja työn sisältö vastasi teknistä koordinointia, aineiston vastaanottoa ja palautuksen valmistelua.

Tero Niemelä oli nimetty tekniseksi vastuuhenkilöksi.

Johanna luki poliisin oman varmennuksen sunnuntaiaamuna Kuvarinteen hallintosiiven neuvotteluhuoneessa.

Antti oli hänen vastapäätään. Teknisen tutkinnan työntekijä istui sivummalla koneensa ääressä ja oli avannut rinnalle vuoden 2002 kampanjatunnuksen, jonka käyttö oli jäänyt edellisellä viikolla selittämättä.

– Vuoden neljätoista osalta ketju pitää, Antti sanoi.

– Kirjaa myös, mitä se ei osoita.

– Ei osoita murhaa, ei yksilöi nauhan käyttäjää eikä kerro, mitä yksittäisiä kuvia hän näki erän sisällä.

– Hyvä.

Johanna sulki varmennuksen.

Vuoden 2002 aineisto oli toistaiseksi toisenlainen kysymys.

Se oli vanha kampanja, johon Tero oli palannut toistuvasti ilman näkyvää syytä.

– Mennään siihen, Johanna sanoi.

Teknisen tutkinnan työntekijä avasi aineistopolun vaiheittain.

Vuoden 2023 henkilökohtaisessa käsittelyhistoriassa toistuva tunnus johti luovutusluettelon kautta vuoden 2002 mainoskampanjaan. Kampanjan alkuperäinen oikeudenhaltija ja tekninen säilytyserä pystyttiin nimeämään. Poliisin jo turvaamassa aineistossa oli luettelo ja osa lähdetiedoista, mutta varsinaiset kuvat oli haettu alkuperäisestä säilytyserästä erikseen niin, ettei tuotantojärjestelmää tarvinnut enää käyttää.

Ensimmäiseksi ruudulle avautuivat julkaistut kampanjakuvat.

Johanna ei tunnistanut mallia nimeltä.

Kasvot sen sijaan tuntuivat oudon tutuilta. Ei ihmiseltä, jonka hän olisi tavannut, vaan kuvalta, jonka hän oli joskus nähnyt liian monta kertaa muistaakseen missä.

Teknisen tutkinnan työntekijä avasi luettelotiedon.

– Kampanjan alkuperäisessä työaineistossa malli on nimetty. Mira Lehtinen.

Nimi ei herättänyt Johannassa mitään.

Antti kirjoitti sen hakuun.

Ensimmäinen osuma tuli vanhasta katoamisrekisteristä.

Johanna huomasi vuosiluvun ennen muuta tekstiä.

2002.

Mira Lehtinen, 24 vuotta katoamishetkellä.

Mainosmalli.

Viimeiset varmat havainnot syksyltä 2002. Mahdollisena selityksenä oli aikanaan pidetty ulkomaille lähtöä mallityön vuoksi. Ruumista ei ollut löytynyt. Henkirikoksesta ei ollut ollut riittävää näyttöä, eikä tapaus ollut edennyt sitä koskevaksi esitutkinnaksi.

– Hän katosi samana vuonna kuin tämä kampanja tehtiin, Antti sanoi.

Johanna ei vastannut.

Teknisen tutkinnan työntekijä oli avannut kampanjan sisäisen luettelon.

Julkaistujen kuvien jälkeen tuli toinen ryhmä. Kuusi otosta, joita ei ollut merkitty julkaistuihin aineistoihin. Niiden ruututunnukset olivat peräkkäisiä vain osittain, mutta vieressä oli viittaus samaan työvedokseen.

– Mikä tuo on? Johanna kysyi.

Työntekijä avasi skannatun arkin.

Se oli vanha vedosarkki, kuusi kuvaa kahdessa rivissä. Jokaisen kuvan alla oli numero yhdestä kuuteen ja alkuperäinen ruututunnus. Reunassa oli käsin tehtyjä tuotannollisia merkintöjä, jotka eivät liittyneet poliisiin, Teroon tai myöhempiin murhiin. Arkki kuului kampanjan alkuperäiseen lähdeaineistoon.

– Onko järjestys alkuperäinen? Antti kysyi.

– Työvedoksen metatiedoissa ja fyysisen aineiston luettelossa sama sivu on kuvattu yhtenä kokonaisuutena. Numerointi on siinä valmiina. Me emme ole järjestäneet kuvia.

– Ja nämä kuusi ovat olleet erässä ennen vuotta 2014?

– Kyllä. Säilytyshistoria menee takaisin kampanjan omiin aineistoihin. KASVOT ei ole luonut tätä sivua.

Johanna katsoi kuvia.

Mira oli jokaisessa sama ihminen, mutta hänen asentonsa ja paikkansa kuvassa vaihtuivat. Yhdessä kasvot olivat lähellä ja katse alhaalla. Toisessa vartalo oli siirtynyt kuvan oikeaan reunaan. Kolmannessa hän istui eteen nojaten. Yhdessä hän kääntyi selin ja katsoi olan yli. Viimeisessä hän istui sivuttain tuolilla, käsivarsi selkänojalla.

Johanna ei nähnyt niissä vielä mitään muuta.

Hän ei yrittänyt.

– Ensin ihminen, hän sanoi. – Katoamistutkinnan alkuperäinen aineisto. Läheiset, jotka ovat edelleen tavoitettavissa. Ja samalla selvitetään, miksi Niemelän tunnus on palannut juuri tähän kampanjaan.

Antti nyökkäsi.

– Lähin omainen näyttää olevan sisar. Outi Lehtinen.

Johanna katsoi nimeä.

Jokaisella viidestä seinällä olevasta ihmisestä oli ollut läheisiä, joille poliisi oli muuttanut kokonaisen elämän aikajanaksi.

Mira Lehtinen oli ollut siihen asti vain uusi nimi vanhassa rekisterissä.

Seuraavaksi siitä ei saanut tulla pelkkää kuuden kuvan kansiota.

***

Outi Lehtinen ei halunnut tulla poliisitalolle.

Hän ei kieltäytynyt tapaamisesta. Hän sanoi puhelimessa vain, että jos Johannalla ei ollut estettä, hän puhuisi mieluummin kotonaan Rantaniityssä.

– Minulla on Miran papereita täällä, Outi sanoi. – En halua kantaa kaikkea minnekään vain siksi, että ehkä tarvitsette yhden asian.

– Se sopii.

– Ja haluan ensin tietää, mitä te oikeastaan olette löytäneet.

– Kerron sen, minkä tässä vaiheessa pystyn.

Johanna ajoi maanantai-iltapäivällä Myllyistä Rantaniittyyn yksin.

Kuvarinteen ympärillä kadut olivat leveitä, työpäivän liikenne kulki hallien ja toimistojen välissä ja rakennusten sisäänkäynnit oli tehty kulunvalvontaa, tavaraa ja ihmisten virtoja varten. Rantaniityssä rytmi hajosi pienempiin osiin. Talojen väliin jäi pihoja, istutuksia ja sivukatuja, joilla ei ollut kiire kuljettaa mitään paikasta toiseen. Liikenne harveni vähitellen niin, että Johanna huomasi oman autonsa äänen risteyksissä.

Outi asui matalan kerrostalon toisessa kerroksessa.

Oven avannut nainen oli viisikymmentäviisivuotias, harmaat hiukset lyhyeksi leikattuina ja tummansininen neuletakki yllä. Hän katsoi ensin Johannaa, sitten tämän virkamerkkiä eikä pyytänyt anteeksi sitä, ettei hymyillyt.

– Tulkaa sisään.

Asunnossa oli lämmintä. Eteisessä oli kaksi paria kenkiä siististi seinän vieressä ja naulakossa kirkkaanpunainen sadetakki. Olohuoneen ikkunasta näkyi vastapäisen talon piha ja sen takana osa katua. Pöydällä odotti pahvikansio ja kolme erikokoista kirjekuorta.

Outi osoitti tuolia.

– Kahvia on, jos haluatte. Minä otan joka tapauksessa.

Johanna otti.

Outi kaatoi kahvin kahteen erilaiseen mukiin ja istui vastapäätä.

– Nyt kertokaa.

Johanna oli miettinyt sanamuotoa matkalla.

– Tutkimme viittä henkirikosta, joihin liittyy eri vuosina käsiteltyä vanhaa kuva-aineistoa. Yhden teknisen tarkistuksen yhteydessä nousi esiin vuoden 2002 mainoskampanja. Sen lähdetiedoissa on Miran nimi.

Outi ei liikahtanut.

– Mikä kampanja?

Johanna kertoi sen verran, että Outi tunnisti heti, mistä oli kyse.

– Se mainos, hän sanoi. – Tietysti.

Hän katsoi pöydällä olevaa kansiota mutta ei avannut sitä.

– Ihmiset muistivat sen pitkään. Mira ei itse pitänyt sitä edes parhaana työnään.

– Miksi ei?

Outi nosti olkapäitään.

– Liian siloteltu. Sen omia sanoja. Se nauroi joskus, että kaupungissa puolet ihmisistä tunnisti hänen poskensa paremmin kuin hänen nimensä.

Johanna ajatteli sunnuntaiaamuna ruudulla näkemiään kasvoja. Hän ei ollut osannut nimetä niitä, mutta oli tuntenut ne jostakin.

– Me löysimme samasta kampanja-aineistosta julkaisemattomia kuvia.

Outin katse tarkentui.

– Millaisia?

– Tavallisia työkuvia. Ainakin tässä vaiheessa. Niiden merkitystä selvitetään. En halua tehdä niistä enempää ennen kuin tiedämme enemmän.

– Liittyvätkö ne Miran katoamiseen?

– Sitä emme tiedä.

Outi nyökkäsi kerran.

Vastaus ei tuottanut hänelle pettymystä. Se tuntui pikemminkin siltä, että hän oli odottanut juuri tuota rajaa.

– Hyvä. Sitten minä kerron sen, minkä tiedän, en sen, mitä olen vuosien aikana miettinyt.

Johanna avasi muistivihkonsa.

– Mitä Mira puhui ulkomaille lähdöstä ennen katoamistaan?

Outi nosti ensimmäisen kirjekuoren pöydälle.

– Puhui paljonkin. Se ei tullut tyhjästä.

Kuoren sisällä oli muutama vanha kirje ja taitettu kortti. Outi ei ojentanut niitä heti Johannalle, vaan levitti ne itsensä eteen.

– Mira oli tehnyt töitä täällä jo useamman vuoden. Ei mitään tähtijuttua, mutta tarpeeksi, että se sai yhteyksiä ja uskoi saavansa niitä lisää muualla. Se puhui siitä, että voisi lähteä muutamaksi kuukaudeksi, katsoa, mitä löytyy, ja tulla takaisin, jos ei löydy mitään.

– Oliko lähtöpäivä päätetty?

– Ei ainakaan minulle kerrottu sellaista. Se vaihteli viikoittain sen mukaan, kenen kanssa se oli puhunut. Välillä lähtö oli melkein ensi kuussa, välillä keväällä.

– Oliko sillä työpaikka tai sopimus ulkomailla?

– Ei sellaista, jonka minä olisin nähnyt. Kontakteja oli. Puhelinnumeroita, osoitteita, ihmisiä, jotka lupasivat kysellä. Silloin oli helpompi sanoa, että lähdetään katsomaan, kuin näyttää joku sähköinen sopimus niin kuin nykyään.

Johanna ei korjannut yksityiskohtaa. Hän ei tarvinnut siitä historiallista selitystä.

– Kun Mira katosi, ajattelitteko itse aluksi, että hän oli lähtenyt?

Outi katsoi kahvikuppiaan.

– Ensimmäisen vuorokauden aikana ajattelin monta asiaa. Yksi niistä oli se.

– Entä myöhemmin?

– Sitten ei enää.

Vastaus tuli nopeasti.

Outi avasi yhden kirjeen.

– Tässä se kirjoittaa äidille siitä, että jos lähtee, se jättää osoitteen heti kun tietää, missä asuu. Täällä taas minulle, että minun pitää hakea yksi laatikko sen asunnolta, jos vuokrasopimus loppuu kesken matkan. Siinä oli Miran tapa suunnitella. Se saattoi olla huono pitämään aikatauluja, mutta ei se ajatellut lähtemistä katoamisena.

Johanna pyysi luvan katsoa kirjeitä.

Outi työnsi kaksi niistä pöydän yli.

Käsiala oli nopeaa ja paikoin vaikeaa lukea. Sisältö ei ollut dramaattista. Yhdessä Mira valitti kuvauksesta, toisessa puhui rahasta ja siitä, ettei halunnut varastoida tavaroitaan äidin kellariin. Ulkomaille lähtö oli mukana käytännön asiana, ei viimeisenä viestinä ennen katoamista.

– Mitä tapahtui yhteydenpidolle? Johanna kysyi.

Outi veti kirjeet takaisin ja asetti ne samaan järjestykseen kuin ennen.

– Se loppui.

– Kertaheitolla?

– Niin.

Outi nousi ja meni olohuoneen matalalle kaapille. Hän toi sieltä toisen pahvikansion.

– Nämä eivät ole poliisin papereita. Nämä ovat minun.

Kansiossa oli lehtileikkeitä, vanhoja tulosteita ja muistivihkon sivuja. Outi oli vuosien aikana merkinnyt muistiin pieniä asioita, jotka eivät olleet yksittäin todisteita mistään: milloin Mira oli viimeksi käynyt äidin luona, kenelle hän oli luvannut soittaa, mikä lasku oli tullut vielä hänen osoitteeseensa, milloin joku tuttava kertoi saaneensa aiemmin tavallisen viestin ja milloin ei enää mitään.

– Poliisi kävi nämä aikanaan läpi siltä osin kuin niissä oli tutkittavaa, Outi sanoi. – Minä vain säilytin oman versioni.

Johanna selasi muutaman sivun Outin osoittamasta kohdasta.

– Oletteko muuttanut näitä myöhemmin?

– En alkuperäisiä merkintöjä. Olen lisännyt vuosilukuja ja selityksiä eri värillä, jos olen myöhemmin muistanut, mistä jokin nimi tuli.

– Hyvä.

Outi katsoi häntä.

– Te sanotte tuon samalla tavalla kuin se ensimmäinen tutkija.

– Mitä hän sanoi?

– Että älä korjaa vanhaa muistia uudella muistilla.

Johanna nyökkäsi.

– Hyvä neuvo.

– Oli. Hän teki työnsä hyvin.

Lause pysäytti Johannan enemmän kuin syytös olisi tehnyt.

Outi huomasi sen.

– En minä ajattele, että poliisi päätti Miran vain lähteneen ja sulki oven, hän sanoi. – Etsittiin. Kyseltiin. Käytiin hänen asuntoaan, töitä ja tuttuja läpi. Mutta kun ei löytynyt ruumista, rikospaikkaa eikä sellaista ihmistä, jonka olisi voinut osoittaa tehneen jotain, ulkomaille lähtö jäi yhdeksi mahdolliseksi selitykseksi.

– Ja teille?

– Minulle se ei koskaan ollut hyvä selitys.

Outi nojasi käsillään pöytään.

– Mira saattoi olla ajattelematon. Se saattoi lähteä viikonlopuksi ilmoittamatta ja muistaa vasta maanantaina, että joku odotti puhelua. Mutta se ei olisi lähtenyt toiseen maahan niin, ettei kukaan meistä olisi saanut mitään. Ei osoitetta, ei valitusta huonosta asunnosta, ei kuvaa kadulta, ei pyyntöä lähettää jotain perässä. Ei edes riitaa rahasta.

Viimeinen sana sai Outin hymähtämään lyhyesti.

– Erityisesti ei riitaa rahasta.

Johanna antoi hymyn jäädä siihen ilman kysymystä.

Outi avasi kolmannen kuoren.

Siellä oli valokuvia.

Ei kampanjakuvia.

Ensimmäisessä Mira istui keittiön pöydän ääressä hiukset poninhännällä ja suuri villapaita päällä. Kuvan reunassa näkyi kakun puolikas ja jonkun käsi, joka oli jäänyt rajaukseen. Toisessa Mira seisoi ulkona sateessa huppu päässä ja irvisti kameralle. Kolmannessa hän oli Outin vieressä perhekuvassa, jossa kukaan ei katsonut samaan paikkaan.

– Näitä ei julkaistu missään, Outi sanoi. – Eivätkä ne kuulu minusta millekään murhaajalle vain siksi, että Mira on ehkä kuollut.

Johanna katsoi häntä.

– Eivät kuulukaan.

– Poliisi saa katsoa, jos niistä on hyötyä tunnistamiseen tai aikajanaan. Mutta kaikkia minä en anna kopioitavaksi.

– Teidän ei tarvitse.

Outi valitsi itse kaksi kuvaa ja yhden kirjeen.

– Nämä voitte ottaa kopioitavaksi. Tässä kuvassa on päiväys takana, ja tämä kirje osuu viimeisiin viikkoihin. Toinen kuva on vain siksi, että jos teillä on pelkkiä mainoskuvia, muistatte, miltä ihminen näytti silloin kun kukaan ei ollut maksanut siitä.

Johanna käänsi valokuvan.

Takana oli käsin kirjoitettu vuosiluku ja etunimiä.

Mira ei katsonut kameran ohi eikä pitänyt kasvojaan valokaistaleessa. Hän nauroi suu auki ja toinen silmä lähes kiinni.

Johanna laittoi kuvan takaisin pöydälle ennen kuin pyysi luvan kopiointiin.

– Sopiiko, että nämä skannataan ja palautetaan teille?

– Sopii. Minä haluan niistä kuitin.

– Saatte.

Outi nyökkäsi.

Sitten hän kysyi ensimmäistä kertaa jotain muuta kuin siitä, mitä poliisi oli löytänyt.

– Onko joku nyt vaarassa?

Johanna ei voinut kertoa Jarkolle sanomaansa enempää, eikä Outi ollut osa tutkintaa sillä tavalla, että hänen pitäisi kantaa nimeämätöntä uhkaa ilman syytä.

– Me tutkimme aktiivista henkirikossarjaa, Johanna sanoi. – Siksi reagoin tähän vanhaan aineistoon nyt nopeasti. Minulla ei ole tällä hetkellä tietoa, että te olisitte vaarassa.

Outi kuunteli sanamuotoa tarkasti.

– Ette sanoneet, ettei kukaan olisi.

– En sanonut.

Outi katsoi hetken ikkunaa.

– Sitten tehkää se, mitä teidän pitää.

Johanna sulki muistivihkon.

– Teen.

Eteisessä Outi pysäytti hänet vielä ennen ovea.

– Yksi asia.

Johanna kääntyi.

– Jos tästä tulee jotain... jos Mira kuuluu siihen teidän juttuunne jollain tavalla, älkää puhuko hänestä vain uhrina.

– Vain uhrina?

– Uhrina. Vanhana kuvana. Jonkun muun tarinan osana.

Outi veti neuletakin hihaa alemmas ranteeseen.

– Se oli Mira ennen kuin kukaan teki sille mitään.

Johanna nyökkäsi.

– Ymmärrän.

Ulkona oli jo hämärää.

Autossa Johanna ei käynnistänyt moottoria heti.

Vuoden 2002 tutkinta oli voinut olla huolellinen ja silti päätyä viimeiseen selitykseen, joka ei ehkä ollut totta. Sama ajatus oli kulkenut hänen mukanaan vuodesta 2014 toisessa muodossa. Tutkinta saattoi tehdä kaiken, minkä näyttö sillä hetkellä salli, ja jättää silti ihmisiä elämään vajaan vastauksen kanssa.

Siitä ei seurannut, että jokainen epävarmuus piti ratkaista toimimalla kuin se olisi varmuus.

Seurasi jotain vaikeampaa.

Piti osata erottaa, milloin epävarma tieto ei vielä riittänyt syyttämään ketään ja milloin se jo riitti siihen, ettei saanut jäädä odottamaan.

Johanna käynnisti auton.

Mira Lehtinen ei ollut enää kuusi kuvaa työvedoksessa.

Hän oli ollut ihminen, joka olisi Outin mukaan soittanut kotiin valittaakseen huonosta asunnosta.

***

Tiistaina Tero Niemelän nimi siirtyi tutkinnan sisäisessä tilannearviossa uuteen kohtaan.

Vakavaksi tutkintalinjaksi, johon kohdistettiin erillisiä toimia.

Johanna kävi perusteet Antin kanssa läpi yksi kerrallaan.

Vuoden 2014 alkuperäinen asiakirja osoitti täsmällisen teknisen vastuuroolin aineistoerässä, jonka ketju liittyi samaan vanhaan työympäristöön kuin myöhemmin tutkittu nauhanäyte.

Vuoden 2023 henkilökohtaiset käyttömerkinnät osoittivat Ellan ja Terhin aineistojen avaamisia, joille ei kaikille löytynyt työperustetta.

Sama henkilökohtainen käyttö palasi vuoden 2002 Mira Lehtisen kampanja-aineistoon tavalla, jota nykyinen toimeksianto ei selittänyt.

Vuoden 2018 aineisto jäi edelleen rajatummaksi, mutta se sijoitti Teron oikeaan tekniseen ympäristöön ja kertoi mahdollisuudesta päästä aineistoon.

– Seuranta aloitetaan tänään, Johanna sanoi.

Antti nyökkäsi.

Päätös oli valmisteltu niin, että tarkoitus pysyi selvänä: ajankohtaisten liikkeiden ja yhteyksien selvittäminen, mahdollisen välittömän riskin havaitseminen ja muun tutkinnan tukeminen. Ei uuden teon odottaminen.

Johanna ei halunnut nähdä Teron tekevän mitään.

Hän halusi tietää, mihin tämä meni ennen kuin kenenkään tarvitsi maksaa siitä hengellään.

– Hänen työpaikkansa pysyy normaalina niin pitkälle kuin turvallisesti voidaan, Antti sanoi. – Aino jatkaa luovutusta. Oikeudet sulkeutuvat normaalin aikataulun mukaan.

– Ja jos tulee peruste sulkea ne aiemmin, sitten suljetaan. Me emme suojele seurantaa vaaran kustannuksella.

– Selvä.

Johanna avasi Miran kuuden kuvan työvedoksen.

Outin luona koettu vaikutti hänen tapaansa katsoa sitä. Sunnuntaina arkki oli ollut vanha kampanjadokumentti. Nyt jokaisen ruudun takana oli ihminen, joka oli istunut keittiön pöydässä villapaita päällä ja tehnyt lähtösuunnitelmiaan huonosti mutta ei näkymättömästi.

– Verrataan nämä viiden uhrin alkuperäisiin arkistokuviin, hän sanoi.

Antti katsoi työvedosta.

– Millä oletuksella?

– Ei millään. Me tiedämme vain, että Niemelä on palannut tähän aineistoon ja että viiden uhrin ratkaisevat kuvat ovat kulkeneet samantyyppisen teknisen työn kautta. Jos yhteyttä ei ole, haluan senkin näkyviin.

– Eli ei poimita vain sitä kuvaa, joka näyttää sopivalta.

– Ei. Kaikki kuusi Miran kuvaa. Uhrien kaikki olennaiset alkuperäiset vaihtoehdot samasta aineistosta mukaan. Suunta ja rajaus koskemattomina.

Antti nyökkäsi.

– Minä teen itselleni vastatestin.

– Millaisen?

– Jos löydän helposti samanlaisia osumia muiden kuvien välillä, teoria heikkenee. Jos yksi poseeraus näyttää hyvältä mutta muut piirteet eivät osu, se ei kelpaa. Ja jos järjestys vaatii meitä vaihtamaan Miran kuvia keskenään, se on huono merkki.

– Juuri niin.

Teknisen tutkinnan työntekijä rakensi vertailua varten erillisen työaineiston, jossa alkuperäiset tiedostot säilyivät muuttamattomina ja katselua varten tehdyt kopiot pidettiin erillään. Uhrien kohdalla mukaan otettiin myös vaihtoehtoisia otoksia samoista kampanjoista ja portfolioista.

Johanna ei jäänyt katsomaan ensimmäisiä rinnastuksia.

Hänellä oli muuta työtä, ja se oli tarkoituksellista.

Jos kuvista syntyisi jokin kuvio, sen ei pitänyt syntyä vain siksi, että hän seisoi vieressä odottamassa sitä.

***

Keskiviikkoaamuna 25. lokakuuta Kuvarinne oli jo käynnissä ennen yhdeksää.

Johanna ja Antti olivat hallintosiiven puolella vastaanottamassa luovutukseen tulevaa aineistoerää ja käymässä Ainon kanssa läpi päivän turvaamistarpeita. Rakennuskokonaisuuden toinen siipi jäi usean kulkuoven taakse. Siellä olivat digitointitilat, joihin Terolla oli vielä työnsä perusteella pääsy.

Seurannalta tullut ensimmäinen aamun tieto oli yksinkertainen.

Tero Niemelä oli saapunut työtilojen alueelle.

Ei poikkeavaa liikettä.

Ei sellaista yhteydenottoa, jonka merkitys olisi ollut heti ymmärrettävissä.

Johanna oli lukenut tiedon kello 8.41 ja pyytänyt pitämään sijainnin ajantasaisena.

Kello 8.56 teknisen tutkinnan työntekijä soitti Antille.

Johanna näki tämän ilmeen muuttuvan ennen kuin puhelu oli loppu.

– Meidän pitää mennä neuvotteluhuoneeseen, Antti sanoi.

Aino jäi vastaanottoon. Johanna ja Antti kulkivat käytävän pieneen hallintotilaan, jonka ovi saatiin lukkoon. Antti avasi koneeltaan etäyhteyden poliisin työaineistoon.

Ruudulle tuli Miran työvedos.

Sen viereen oli asetettu viisi uhrikuvaa.

Johanna näki Ellan ensimmäisenä.

Lähikuva. Päälaen rajaus ulos. Poski avoimen kämmenen varassa. Katse alas kuvan ulkopuolelle. Kasvojen vieressä kapea pystysuora valokaistale.

Miran työvedoksen neljännessä kuvassa oli eri ihminen, eri vuosikymmen ja eri sävymaailma.

Rakenne oli silti sama tavalla, jota Johanna ei ollut nähnyt ennen kuin kuvat olivat vierekkäin.

Ei vain käsi poskella.

Sama rajauksen ja tyhjän tilan suhde. Sama katseen poistuminen kuvasta. Sama valo aivan kasvojen vieressä.

– Tämä on neljäs, Johanna sanoi.

– Niin, Antti vastasi.

Hän avasi seuraavan parin.

Aleksi.

Vuoden 2018 portfolio-otos, jossa hän nojasi eteen. Kyynärvarsi muodosti lähes vaakasuoran linjan. Polvi leikkautui alakulmaan. Vaalea sivuvalo irrotti olkapään tummasta taustasta.

Miran kolmannessa kuvassa ei ollut mitään Aleksin kasvoista, vartalosta tai vaatteista.

Sommittelun paino oli silti sama.

– Sukupuolella ei ole tässä merkitystä, Johanna sanoi.

– Eikä ulkonäöllä.

Antti avasi Jennin kuvan.

Punaiseksi valaistun seinän kampanjakuva oli ollut tutkinnassa vuodesta 2014 asti. Johanna oli nähnyt sen niin monta kertaa, ettei ollut enää vuosiin katsonut sitä kuvana. Se oli ollut Jenni Haapalan aineistoon kuuluva tiedosto, yksi osa aikajanaa ja työuraa.

Nyt se oli Miran ensimmäisen kuvan vieressä.

Hahmo kuvan vasemmassa puoliskossa.

Koukistettu käsivarsi muodosti kolmion vartalon ja taustan väliin.

Vinosti kulkeva varjoraja.

Oikealle jäävä tyhjä pinta.

Johanna siirtyi lähemmäs näyttöä.

– Tämäkin.

– Tämä ensin, Antti sanoi. – Ja siksi minä yritin rikkoa sen.

Hän avasi toisen näkymän.

Siinä oli useita Jennin saman aineiston kuvia, useita Miran kampanjan otoksia ja rinnalla Kaisan, Aleksin, Ellan sekä Terhin vaihtoehtoisia kuvia.

– Jos otetaan vain koukistettu käsivarsi, osumia tulee paljon. Jos otetaan vain hahmo vasemmalla, vielä enemmän. Sama koskee eteen nojaamista ja käden pitämistä kasvoilla. Ne ovat tavallisia poseerauksia.

Antti vaihtoi näkymää.

– Mutta kun pidetään alkuperäinen rajaus, suunta, tyhjän tilan paikka, valon tai varjon rakenne ja raajojen suhteet samoina, vaihtoehdot karsiutuvat nopeasti.

– Kuinka nopeasti?

– Näin.

Hän näytti joukon kuvia, jotka ensimmäisellä silmäyksellä muistuttivat Miran otoksia enemmän kuin osa uhrikuvista. Kun rakenteelliset piirteet merkittiin rinnalle, osumat hajosivat. Yhdessä käsi oli oikein mutta katseen ja rajauksen suhde väärä. Toisessa valo osui samalla tavalla, mutta vartalon linja kääntyi toiseen suuntaan. Kolmas olisi sopinut vain, jos kuva olisi käännetty peilikuvaksi.

– Sitä ei tehdä, Johanna sanoi.

– Ei tehty.

Antti palasi viiteen uhrikuvaan.

Kaisa vastasi Miran toista kohtaa. Seisova hahmo oikeassa kolmanneksessa, hartialinja ja kasvojen kääntyminen eri suuntiin, taustan pystysuora reuna kasvojen edessä ja valo toisella poskella.

Terhi vastasi viidettä. Selin viistossa, katse olan yli, käsi vaakasuoralla tasolla ja käden, olkapään sekä kuvareunan väliin jäävä kulmikas tyhjä alue.

Johanna ei tarvinnut kummastakaan yhtä pitkää erittelyä kuin kolmesta ensimmäisestä.

Hän näki, mitä Antti oli yrittänyt olla näkemättä liian nopeasti.

– Järjestys? hän kysyi.

Antti ei vastannut sanoin.

Hän vaihtoi näytölle taulukon.

Miran työvedos oli vasemmalla alkuperäisessä numeroinnissa yhdestä kuuteen.

Oikealle oli asetettu uhrien kuvat kuolinjärjestyksessä.

1 – Jenni.

2 – Kaisa.

3 – Aleksi.

4 – Ella.

5 – Terhi.

Viidennen jälkeen oli tyhjä tila.

Johanna katsoi sitä.

– Oletko kokeillut järjestystä toisinpäin?

– Olen. Olen kokeillut myös sitä, löytyisikö samantasoisia osumia muista kuuden kampanjakuvan yhdistelmistä tai uhrien muista otoksista. Ei samalla tavalla. Ja juuri tämä järjestys on työvedoksessa valmiina ennen ensimmäistä murhaa.

– Kuinka vahvana sinä pidät tätä?

Antti nojasi käsillään pöytään.

– Valintaperustetta koskevana työoletuksena vahvana. Rikostodisteena yksin heikkona. Jos Niemelän käyttö ei liittyisi tähän, sanoisin silti, että viisi osumaa valmiiseen kuuden kuvan järjestykseen on tutkittava loppuun.

Johanna katsoi taas ruutua.

Niemelän käyttö liittyi siihen.

Vuoden 2002 kampanja.

Viiden myöhemmän uhrin kuvat.

Vuodet 2014, 2018 ja 2023.

Viisi paikkaa täytettynä.

Kuudes tyhjänä.

Hän ei ajatellut ensin Teroa.

Hän ajatteli Outin pöydällä ollutta valokuvaa, jossa Mira nauroi niin, ettei näyttänyt lainkaan samalta kuin yhdessäkään mainoskuvassa.

Sitten hän katsoi kuudetta otosta.

Sivuttain tuolilla istuva Mira. Pää kääntyi kameraan. Kyynärvarsi lepäsi selkänojan päällä. Käsivarren ja leuan väliin jäi kapea kolmio. Vinottainen varjo jatkui kuvan vasempaan alakulmaan.

Kuudennen kuvan vieressä ei ollut nimeä.

Ei ruumista.

Ei tunnettua uhria.

Johanna tunsi ajatuksen muodostuvan ennen kuin ehti sanoa sitä ääneen.

– Me emme etsi enää vain sitä, miksi nämä viisi valittiin.

Antti katsoi häntä.

Johanna osoitti kuudetta paikkaa.

– Jos tämä on sarja, tuo paikka on vielä auki.

Huoneessa ei tapahtunut mitään näkyvää. Ei hälytystä, ei puhelimen soittoa juuri oikealla hetkellä.

Johanna ei tarvinnut sellaista.

Epävarmuus riitti nyt eri asiaan kuin syytteeseen.

Johanna vilkaisi kelloa. 9.01.

– Soita seurannalle, hän sanoi. – Niemelän tarkka sijainti nyt. Hänet tavoitetaan.

Antti oli jo ottamassa puhelinta.

– Kiinniotto?

– Tavoittaminen ja tilannearvio heti. Minä en odota kuudennen nimeä ennen kuin varmistetaan, missä Niemelä on ja mitä hän tekee.

Johanna avasi oven ja kutsui Ainon sisään.

– Tarvitsen välittömästi Niemelän tämän aamun työvuoron, nykyiset tehtävät ja tiedon siitä, mihin tiloihin hänen oikeutensa tänään ulottuvat, hän sanoi. – Jos tehtävissä on nimetty toinen ihminen, sekin. Älä ota yhteyttä Niemelään.

Aino ei kysynyt miksi.

– Haen ne.

– Ja turvaa tämän aamun vierailu- ja kulkutiedot muuttamattomina. Niitä ei vielä aleta käydä läpi Niemelän kanssa.

Aino nyökkäsi ja lähti.

Johanna soitti tekniselle tutkinnalle.

– Niemelän tuoreet yhteydenotot ja työjärjestelmien käytettävissä olevat tiedot kiireellisenä. Henkilö, jota kuudes kuva voisi vastata, pitää tunnistaa. Verrataan nykyisiin KASVOT-aineistoihin, mutta alkuperäisrajauksilla, ei julkisilla kasvokuvilla.

– Ymmärretty.

– Ja kaikki yhteystietoihin pääsemiseksi tarvittavat päätökset heti valmisteluun. Meillä on mahdollinen välitön hengenvaara.

Puhelu loppui.

Antti nosti oman puhelimensa korvaltaan.

– Seuranta: Niemelä on rakennuskokonaisuuden työtilojen alueella. Ei ole poistunut aamulla saapumisensa jälkeen. Tarkkaa huonetta ulkopuolelta ei saada.

Johanna katsoi käytävän päähän.

Digitointisiipi oli samassa kokonaisuudessa muutaman minuutin päässä, mutta eri kulunvalvonnan takana.

Johanna sulki kuvanäytön.

– Yksiköt liikkeelle sinne, hän sanoi. – Ei odoteta kohteen nimeä.

Antti kuittasi käskyn eteenpäin.

Ensimmäinen vastaus tuli ennen kuin Johanna ehti hallintotilan ovelle.

Yksikkö oli liikkeellä.