Luku 27

Tero Niemelän nimi oli keskiviikkoaamuna kolmessa eri otsikossa Lystikkälän Sanomien etusivulla.

Yksi juttu käsitteli vangitsemista. Toinen kokosi poliisin siihen mennessä julkisesti vahvistamat rikosepäilyt. Kolmas seurasi KASVOT-aineistojen teknistä reittiä ja saman alihankkijan työtä tapahtuman kuva-arkistossa eri vuosina.

Jarkko oli kirjoittanut suuren osan kahdesta jutusta ja tarkistanut kolmannen ennen julkaisua.

Hänen näytöllään oli silti auki neljäs tiedosto.

Sen otsikkona oli vain:

Niemelä – tausta ja näyttö / julkaisematon

Alla oli enemmän aineistoa kuin hän oli saanut yhdestä ihmisestä kokoon vuosiin: vuoden 2014 vastaanotto- ja palautusasiakirja, vuoden 2018 varmennetut henkilöstölähteet, vuoden 2023 työrooli sekä poliisin julkiset tiedot viidestä henkirikoksesta ja Vilmaan kohdistuneesta murhayritysepäilystä. Epäillyn hallusta oli kerrottu saadun vanhoihin kuva-aineistoihin liittyvää materiaalia, mutta niin yleisellä tasolla, ettei siitä voinut rakentaa yksityiskohtaista näyttöketjua.

Lisäksi oli kaikki se, mitä Jarkko ei voinut julkaista.

Hän tiesi Vilma Koskisen nimen, vaikka se ei ollut vielä julkinen, ja tiesi tämän olevan elossa. Johanna oli välittänyt myös Vilman oman rajan: koekuvaa ei saanut käyttää, eikä muitakaan henkilökohtaisia kuvia kuulunut alkaa etsiä siksi, että hän oli selvinnyt murhayrityksestä. Jos kuvaa joskus haluttaisiin käyttää, lupa kysyttäisiin Vilmalta.

Jarkko oli kirjoittanut toimituksen sisäiseen muistioon saman asian ilman lisäselityksiä.

Ei yhteydenottoa Vilmaan. Ei koekuvaa. Kuvien käyttö vain hänen luvallaan.

Kehräämön toimitus oli viikon ajan kuulostanut suurelta rikosjutulta ilman että kukaan varsinaisesti huusi. Puhelimet soivat useammin. Ovien takana käytiin lyhyitä neuvotteluja. Päivi kulki pöytien väliä kahvikuppi kädessä ja pysähtyi milloin rikostoimituksen, milloin verkon, milloin kuvatoimituksen luo. Joku kysyi oikeudenkäyntigrafiikasta jo nyt, vaikka syytteistä ei ollut vielä päätöksiä. Toinen halusi aikajanan vuodesta 2002 tähän päivään.

Jarkko katsoi omaa aikajanaansa.

Jenni Haapala.

Kaisa Lehtola.

Aleksi Mäkinen.

Ella Saarinen.

Terhi Laine.

Vilma Koskinen.

Jokaisella nimellä oli hänen arkistossaan muutakin kuin kuolinpäivä tai rikosepäily. Jennillä Salla Nurmen ääni puhelimessa. Kaisalla työ ja elämä, jotka eivät sopineet ensimmäiseen helppoon selitykseen. Aleksilla Emilia ja fitnesskuvien ulkopuolelle jäänyt arki. Ellalla Henna ja nauru, jota yksi julkinen profiilikuva ei ollut pystynyt selittämään. Terhillä oppilaat, joita hän oli ärsyttänyt ja jotka olivat samalla oppineet häneltä jotain.

Vilma oli elossa, ja hänen kohdallaan tärkein tieto oli juuri nyt se, mitä hän ei halunnut muiden tekevän.

Mira Lehtisen kohdalla Jarkolla oli kolme asiaa.

Vanha mainoskuva.

Katoamisvuosi 2002.

Ja nimi, joka oli noussut esiin poliisin tutkinnassa vasta lokakuun lopulla.

Hän avasi kuvahaun, jonka oli tehnyt jo ennen Teron kiinniottoa. Miran tunnettu mainoskuva nousi näytölle. Jarkko muisti kasvot jo vuodesta 2014, vaikka nimi oli tullut niiden taakse vasta tämän syksyn arkistotyössä.

Jarkko avasi vuoden 2002 katoamisjutun. Lyhyt uutinen. Poliisi pyysi havaintoja. Läheiset olivat kertoneet mahdollisista ulkomaille lähtemisen suunnitelmista. Rikoksesta ei ollut näyttöä. Myöhemmissä jutuissa sama tieto oli muuttunut vähitellen melkein selitykseksi.

Hän sulki jutun.

Pöydän toisella puolella joku kysyi, saadaanko Niemelän yrityksen toiminnasta erillinen tausta ennen iltapäivää.

Jarkko kuuli kysymyksen muttei kääntynyt.

Hän avasi uuden tyhjän tiedoston.

Kirjoitti ensimmäiselle riville:

Kuka Mira Lehtinen oli ennen katoamistaan?

Sitten hän etsi Outi Lehtisen numeron.

***

Outi valitsi tapaamispaikan itse.

Rantaniityn kahvila oli sen verran sivussa keskustan läpikulusta, ettei siellä ollut lounaan jälkeen kuin muutama pöytä varattuna. Ikkunan toisella puolella märkä kävelyreitti kulki asuintalojen välistä kohti rantaa. Lehdettömät puut tekivät marraskuun valosta tasaisen harmaan, eikä kukaan terassille pinottujen tuolien ohi kulkevista ihmisistä näyttänyt kiirehtivän minnekään.

Outi oli jo paikalla.

Hänellä oli pöydän vieressä kangaskassi ja sen sisällä litteä pahvikansio.

Jarkko ei ottanut nauhuria esiin heti.

– Kiitos, että suostuit, hän sanoi.

– En minä vielä suostunut juttuun.

– Et.

Outi katsoi häntä.

Johanna oli kertonut Jarkolle vain sen, että Outi oli Miran vanhempi sisar ja että poliisi oli puhunut tämän kanssa. Mistä he olivat puhuneet, Johanna ei ollut kertonut.

– Minä en halua kysyä sinulta, miksi Mira olisi joutunut Niemelän uhriksi, Jarkko sanoi. – Enkä tiedä edes, onko poliisi valmis sanomaan niin.

Outin suupieli liikahti tuskin havaittavasti.

– Hyvä alku.

– Haluan tietää, kuka hän oli silloin kun hän ei ollut kadonnut ihminen, vanha mainoskasvo tai mahdollinen rikoksen uhri.

Outi vilkaisi ikkunasta ulos.

– Miksi?

Jarkko oli miettinyt vastausta jo toimituksessa eikä yrittänyt tehdä siitä kauniimpaa.

– Koska kaikki muu on nyt vaarassa peittää sen. Niemelästä tulee vielä kuukausiksi juttuja. Ehkä vuosiksi. Miran nimi kulkee niissä hänen vieressään, jos tutkinta etenee siihen suuntaan. En halua, että se on ainoa tapa, jolla hän enää näkyy.

Outi ei sanonut mitään.

Jarkko jatkoi:

– Mutta jos sinä et halua sitä juttua, sitä ei tehdä sinun aineistollasi. En pyydä kaikkea. Enkä pyydä mitään sellaista, minkä poliisi on käskenyt pitämään tutkinnan vuoksi poissa julkisuudesta.

– Poliisi ei ole käskenyt minua pitämään koko Miraa salassa.

– Ei niin.

– Ne ovat pyytäneet tiettyjä asioita.

Jarkko nyökkäsi.

– Niitä en tarvitse.

Outi katsoi kangaskassia.

– Minä toin joitakin kuvia.

Hän sanoi sen kuin olisi itsekin hieman ärsyyntynyt siitä, että oli tehnyt päätöksen ennen tapaamista.

Jarkko ei hymyillyt.

– Katsotaan vain ne, jotka haluat näyttää.

Outi nosti pahvikansion pöydälle mutta piti käden sen päällä.

– Yksi asia ensin.

– Niin?

– Älä tee Mirasta jälkikäteen jotain pyhimystä, koska hän on ehkä kuollut.

– En tee.

– Se oli joskus aivan mahdoton.

– Hyvä.

Outi siristi silmiään.

– Hyvä?

– Se kertoo ihmisestä enemmän kuin se, että kaikki muistavat vain, kuinka ihana hän oli.

Outi nojasi taaksepäin.

– Mira oli kunnianhimoinen. Se halusi oikeasti tehdä mallintöitä, ei vain sanoa tekevänsä niitä. Ja se oli tarkka rahasta. Jos laskusta puuttui jotain, se soitti perään. Jos joku lupasi kuvien käytöstä yhtä ja paperissa luki toista, se huomasi.

– Oliko se aina tarkka?

– Silloin kun asia kiinnosti. Keittiön kaappien ovia se pystyi jättämään auki viikoksi.

Jarkko kirjoitti sen muistiin.

Outi huomasi ja pudisti päätään.

– Älä kirjoita keittiön kaapeista.

– En välttämättä kirjoita.

– Sinä kirjoitit sen silti.

– Koska se auttaa muistamaan, ettei tarkkuus ollut koko ihminen.

Outi katsoi häntä hetken ja avasi sitten kansion.

Ensimmäiset kuvat olivat tavallisia perhekuvia vuosien varrelta. Mira teini-ikäisenä liian suuressa talvitakissa. Mira jonkin kesäisen pöydän ääressä aurinkolasit päässä. Sisarukset seisomassa vierekkäin paikassa, jota Jarkko ei tunnistanut.

Outi siirsi yhden kuvan syrjään.

– Tätä ei.

Jarkko ei kysynyt miksi.

Seuraavassa Mira istui keittiön pöydän ääressä hiukset kiireellä kiinni vedettyinä. Hänellä oli toisessa kädessä puulusikka ja edessään kulho. Kuva oli otettu juuri sillä hetkellä, kun hän oli kääntänyt päänsä kameraa kohti ja alkanut nauraa jollekin kuvan ulkopuolella. Suu oli auki, toinen silmä melkein kiinni. Puseron hihassa oli vaalea tahra.

Jarkko jäi katsomaan sitä hieman liian pitkäksi aikaa.

Outi huomasi.

– Se on meidän äidin keittiöstä, hän sanoi. – Mira teki jotain kakkua. En muista enää mitä.

– Kuka otti kuvan?

– Minä.

– Saanko käyttää sitä, jos juttu syntyy?

Outi ei vastannut heti.

– Saat ehkä. Et vielä.

– Selvä.

Jarkko työnsi kuvan takaisin Outin puolelle.

Seuraavaksi tuli lehtileikkeitä. Pieniä haastatteluja, kuvatekstejä, mainosalan uutisia. Yhdessä Mira puhui siitä, ettei pitänyt ajatuksesta, että mallin pitäisi olla kuvauksissa vain hiljaa ja odottaa ohjeita. Toisessa hän kertoi haluavansa ulkomaille töihin. Ei kadota. Tehdä töitä.

– Se oli ihan totta, Outi sanoi. – Se puhui ulkomaille lähdöstä paljon. Siksi kaikki tarttuivat siihen, kun se katosi.

– Uskotko, että se oli lähdössä silloin?

– Uskon, että se halusi lähteä joskus. En usko, että se olisi lähtenyt niin kuin se katosi.

Jarkko ei kysynyt enempää.

Outi otti kassista vielä ohuen nipun kirjeitä ja postikortteja.

– Näitä saat lukea tässä. Et saa kopioida kaikkea.

– Sovitaan erikseen jokaisesta, jos jotain tarvitsen.

Kirjeet olivat eri vuosilta. Osa työmatkoilta, osa ajalta, jolloin Mira oli ollut poissa Lystikkälästä muutaman päivän tai viikon. Niissä ei ollut mitään, mikä olisi ratkaissut katoamisen.

Mira valitti yhdessä hotellin aamiaisesta ja pyysi Outia lähettämään yhden puhelinnumeron, jonka oli unohtanut kotiin. Toisessa hän kertoi nähneensä omat kasvonsa bussipysäkin mainoksessa ja hävenneensä sitä enemmän kuin oli odottanut. Yhdessä hän kirjoitti saaneensa työn, jota oli tavoitellut kuukausia, ja oli selvästi ylpeä itsestään. Seuraavassa hän riiteli jonkun tuotannon kanssa maksusta ja käytti kaksi kappaletta asian selittämiseen.

– Tässä se on, Outi sanoi ja napautti viimeistä kirjettä. – Kun se suuttui, kaikki saivat tietää miksi.

Jarkko hymyili ensimmäisen kerran.

– Sinä pidit sitä raskaana?

– Välillä. Ja sitten se saattoi soittaa yöllä vain siksi, että oli nähnyt kadulla koiran, joka näytti meidän lapsuuden koiralta.

Outi katsoi kirjettä.

– Ihmiset yrittävät nyt kysyä minulta, millainen se oli viimeisinä viikkoina. Niin kuin kaikki ennen katoamista olisi ollut ennusmerkkiä. Ei ollut.

Jarkko lopetti kirjoittamisen hetkeksi.

– Tuon minä haluan pitää jutussa.

Outi nosti katseensa.

– Että kaikki ei selitä sitä?

– Niin.

– Sen saat kirjoittaa.

He kävivät aineistoa läpi lähes kaksi tuntia.

Lopuksi Outi valitsi itse neljä kuvaa, jotka Jarkko sai viedä toimitukseen skannattaviksi, ja kaksi leikettä, joista sai tehdä kopiot. Kirjeistä hän antoi luvan käyttää muutamaa arkista yksityiskohtaa, ei kokonaisia tekstejä eikä mitään sellaista, mikä koski Miran yksityisiä ihmissuhteita tavalla, jota hän ei itse enää voinut kommentoida.

Keittiökuva oli mukana.

Outi laittoi sen pahvikuoreen erikseen.

– Jos käytät tätä, et rajaa sitä niin että siitä tulee taas kasvokuva.

– En rajaa.

– Ja minun nimeni kuvan yhteyteen kuvaajaksi. Ei mitään ”perheen albumi” -selitystä, jos nimi kerran tiedetään.

– Sovittu.

Outi työnsi kuoren pöydän yli.

Jarkko otti sen vastaan.

– Minä tarkistan jokaisen käytettävän asian sinulta ennen julkaisua.

Outi nyökkäsi.

– Sisällön minun osaltani. Ei koko juttua.

– Juuri niin.

Kun he lähtivät kahvilasta, sade oli alkanut uudelleen. Outi kääntyi asuintalojen väliin eikä pyytänyt Jarkkoa soittamaan, jos poliisi kertoisi jotain uutta.

***

Perjantaina 3. marraskuuta poliisin tiedote tuli kello 11.07.

Jarkko oli toimituksessa skannaamassa Outin valitsemia leikkeitä, kun viestijärjestelmä nosti tiedotteen ruudun oikeaan reunaan.

Mira Lehtisen vuoden 2002 katoamista tutkitaan mahdollisena henkirikoksena.

Kehräämön rikostoimituksessa syntyi heti liike.

Päivi tuli Jarkon pöydän luo ennen kuin tämä oli ehtinyt lukea tiedotteen loppuun.

– Sinä olet jo Mirassa?

– Olen.

– Rikostaustakooste verkkoon heti. Erota se siitä jutusta, jota teet.

– Joo.

Päivi lähti seuraavan pöydän luo.

Jarkko luki tiedotteen kokonaan.

Poliisi kertoi, että vuoden 2002 katoamista oli päätetty tutkia mahdollisena henkirikoksena uuden aineiston perusteella. Tiedote ei väittänyt Miran kuolleen, eikä ruumiin löytymisestä puhuttu. Ketään ei nimetty hänen henkirikoksestaan epäillyksi. Poliisi vahvisti ainoastaan, että tutkinnassa arvioitiin myös Tero Niemelän ja Miran välistä yhteyttä.

Jarkko rajasi lyhyen uutisen näihin tietoihin.

Hän ei käyttänyt Outin haastattelua siinä.

Hän ei käyttänyt keittiökuvaa.

Kun uutinen oli julkaistu, hän sai kaksi puhelua ihmisiltä, joilla oli mielipide siitä, mitä Miralle oli varmasti tapahtunut. Kolmas soittaja tarjosi vanhaa kuulopuhetta siitä, että Mira oli nähty ulkomailla vuosia katoamisen jälkeen.

Jarkko kirjasi nimet ja kysyi lähteet.

Yksikään ei päätynyt Mira-juttuun.

Iltapäivällä hän avasi henkilöjutun luonnoksen uudelleen.

***

Loisteessa vanha mainosmaailma ei näyttänyt vanhalta.

Jarkko kulki kahdeksantena marraskuuta lasiovista sisään rakennukseen, jonka alakerrassa vaihtuivat saman päivän aikana podcast-kuvaus, yritystilaisuus ja pieni muotikatalogin tuotanto. Aulan seinällä oli näyttöjä, joilla pyöri tapahtumamainoksia ilman ääntä. Yhdestä sivukäytävästä tuli kaksi nuorta ihmistä valojalustat olkapäillä. Kahvilapöydässä joku leikkasi kannettavalla videota kuulokkeet päässä.

Tiina Saarni oli työskennellyt 2000-luvun alussa meikkaajana ja stylistinä. Nyt hän työskenteli edelleen kuvauksissa, mutta enemmän tapahtumien ja kaupallisten tuotantojen kuin muotijuttujen parissa.

Hän tunnisti Miran nimen heti.

– Kasvot olisin tunnistanut vielä nopeammin, hän sanoi.

Jarkko kirjoitti lauseen muistiin.

Tiina katsoi vanhaa kampanjaleikettä, jonka Jarkko oli saanut käyttöön julkisesta arkistosta.

– Tuo päivä kesti ikuisuuden.

– Miksi?

– Asiakas vaihtoi mielipidettä kolme kertaa. Ensin hiukset piti saada auki. Sitten kiinni. Sitten taas auki, mutta niin että se näytti muka luonnolliselta. Mira sanoi jossain vaiheessa, että jos ne avaavat sen hiukset vielä kerran, joku muu saa selvittää takut.

Tiina naurahti muistolleen.

– Oliko hän vaikea?

– Oli joskus.

Vastaus tuli niin nopeasti, että Jarkko katsoi ylös muistiinpanoistaan.

– Millä tavalla?

– Jos hänestä puhuttiin kuin hän ei olisi huoneessa, se loppui kyllä. Kerran joku sanoi meikissä, että ”tehdään tästä vähän pehmeämpi”. Mira katsoi peilin kautta ja sanoi: ”Tämä istuu tässä.”

Tiina hymähti.

– Se oli ihan hirveän ärsyttävää ja yleensä myös ihan aiheellista.

– Puhuiko hän omista kuvistaan paljon?

– Kaikki mallit puhuivat kuvista. Työ oli kuvia.

– Tarkoitan käyttöä, valintaa, sitä, kuka päätti.

Tiina mietti.

– Hän halusi tietää, mihin niitä meni. Silloin se ei ollut kaikille yhtä tavallista kuin nyt. Tuotannossa ajateltiin helposti, että kun kuva on otettu, asia on hoidettu. Mira saattoi kysyä vielä kuukauden päästä, missä versiossa kuvaa käytettiin ja miksi jotain muuta ei käytetty.

– Oliko se kontrollia?

– Ammattia, ainakin suurimmaksi osaksi.

Tiina katsoi Jarkkoa.

– Älä kirjoita siitä niin, että se oli jotenkin kohtalokkaasti kiinnostunut omasta kuvastaan. Se oli malli. Tietenkin se oli kiinnostunut kuvistaan.

– En kirjoita.

– Ja se nauroi paljon.

Jarkko nosti kulmiaan.

– Outikin sanoi jotain samaa.

– Se nauroi rumasti.

– Rumasti?

– Kovaa. Pää taakse ja kaikki hampaat näkyviin. Mainoskuvissa siltä pyydettiin usein sitä pientä hallittua hymyä. Oikeasti se ei nauranut niin.

Jarkko ajatteli Outin keittiökuvaa.

– Muistatko jotain muuta, mikä ei liity työhön?

Tiina pudisti ensin päätään. Sitten hän pysähtyi.

– Se söi aina muiden salmiakit pukuhuoneesta ja kielsi sen, kun kysyttiin.

– Oletko varma, että se oli hän?

– En tietenkään. Mutta syytän sitä edelleen.

Tällä kertaa Jarkko nauroi.

Haastattelun jälkeen hän jäi hetkeksi Loisteen aulaan tarkistamaan muistiinpanonsa. Seinänäytölle vaihtui uusi kuva ennen kuin hän ehti nähdä, mitä edellisessä mainostettiin.

Kuvia tuli koko ajan lisää.

Niiden ympärillä ihmiset tekivät tavallista työtä.

***

Kaarisillassa Jarkko tapasi Markus Lehdon neljä päivää myöhemmin lounasravintolassa, jossa pöydät oli asetettu liian lähelle toisiaan ja tiskiltä kuului jatkuvasti astioiden kolinaa.

Markus oli ollut vuonna 2002 mainostuotannon tuotantoassistentti. Nyt hän työskenteli aivan toisella alalla, kiinteistöpalveluyrityksen aluepäällikkönä. Hän tuli haastatteluun työpuhelin taskussa ja sanoi jo alkuun, että hänen pitäisi lähteä viimeistään kahdelta.

– Mira oli ammattimainen, Markus sanoi. – Mutta jos kysyt suoraan, pidinkö minä siitä silloin, niin en aina.

– Miksi?

– Koska olin kaksikymppinen ja yritin saada päivän aikataulun pitämään. Mira oli juuri se ihminen, joka kysyi viisi minuuttia ennen kuvausta, miksi sopimuspaperissa luki eri käyttöaika kuin meidän päivän työlistassa.

– Ja mitä sinä teit?

– Luultavasti toivoin, että se olisi ollut hiljaa.

Markus joi vettä.

– Nykyään ajattelen, että se oli oikeassa kysyessään. Silloin ajattelin, että se oli hankala.

– Oliko se usein oikeassa?

– Ei aina.

Markus hymyili ensimmäisen kerran.

– Se pystyi pitämään kiinni asiasta silloinkin kun oli väärässä. Kerran se väitti, että yksi sovittu kuva oli luvattu kansikäyttöön. Ei ollut. Paperi löytyi. Mira luki sen, sanoi että hyvä on ja oli viisi minuuttia mykkänä. Sitten se jatkoi töitä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

– Pyysikö anteeksi?

– Ei muistaakseni.

Jarkko kirjoitti sen ylös.

– Mitä se halusi uraltaan?

Markus kohautti olkapäitään.

– En tiedä. Silloin kaikki puhuivat ulkomaista. Mira puhui myös. Se halusi isompia kampanjoita. Mutta en minä ollut sen ystävä. Minä tunsin sen vain töistä.

– Muistatko viimeisiä kertoja, kun näit hänet?

– Muistan yhden tuotantopäivän muutamaa kuukautta ennen katoamista. En siksi, että siinä olisi tapahtunut jotain. Meillä meni aikataulu pahasti yli. Mira lähti ensimmäisenä, koska sillä oli jokin toinen meno. Tuottaja kirosi. Mira sanoi, että sen päivä oli sovittu päättymään kuudelta ja kello oli melkein seitsemän.

– Lähtikö se?

– Lähti.

Markus katsoi lounasravintolan ikkunasta kadulle, jossa ihmiset kulkivat sateensuojat ylhäällä.

– Silloin minä pidin sitä taas hankalana.

– Entä nyt?

– Nyt minä lähden täältä kahdelta, koska sanoin töissä niin.

Jarkko pani korkin kynään.

***

Mira-jutun ensimmäinen kokonainen versio oli valmis maanantaina 13. marraskuuta.

Se oli väärä.

Jarkko tiesi sen ennen kuin Päivi ehti sanoa mitään.

Teksti oli hyvä. Faktat pitivät, lähteet olivat kunnossa ja rakenne eteni selvästi vuodesta 2002 nykyhetkeen. Mukana olivat Outin haastattelu, Tiinan ja Markuksen muistot, henkirikostutkinnan avaaminen ja julkisesti vahvistettu rikoskokonaisuus.

Tero Niemelä tuli tekstiin jo neljännessä kappaleessa eikä poistunut siitä kunnolla enää kertaakaan.

Jarkko tulosti jutun ja vei sen Päiville.

Päivi luki ensimmäiset kaksi sivua puhumatta. Kolmannen kohdalla hän teki lyijykynällä yhden viivan marginaaliin. Neljännellä toisen.

Kun hän oli valmis, hän laski paperit pöydälle.

– Mikä tämän jutun varsinainen väite on?

Jarkko nojasi tuolin selkänojaan.

– Että Mira Lehtinen oli muutakin kuin mahdollinen ensimmäinen uhri.

Päivi katsoi papereita.

– Sitten miksi minä tiedän sivun kaksi lopussa enemmän Niemelän työvuosista kuin Miran elämästä?

Jarkko ei vastannut.

Päivi napautti yhtä marginaalia.

– Ja kuinka paljon Teroa tässä oikeasti tarvitaan?

– Jonkin verran. Nykyinen tutkintatilanne pitää kertoa, eikä henkirikostutkinnan avaamista voi käsitellä tyhjiössä.

– Jonkin verran ei ole tämä.

– Ei.

Päivi työnsi paperit takaisin.

– Sinulla on kaikki rikosjutun aineisto käsissäsi. Se näkyy tekstissä niin, että alat selittää lukijalle uudelleen sitä, minkä olet jo uutisoinut.

Jarkko käänsi ensimmäisen sivun.

Ingressissä luki Tero Niemelän nimi.

– Se lähtee, hän sanoi.

– En minä käske poistamaan nimeä. Kysyn vain, kenen juttu tämä on.

Jarkko katsoi seuraavaa sivua.

Siinä oli kuuden kuvan työvedos niin pitkälle kuin julkisista tiedoista pystyi kirjoittamaan, viiden murhan aikajana ja Vilman pelastus lyhyenä kuvauksena ilman tämän kuvaa tai haastattelua.

– Minä teen tämän uudestaan, Jarkko sanoi.

– Et alusta asti. Sinulla on juttu täällä sisällä. Ota muu pois sen tieltä.

Jarkko vei paperit takaisin työpöydälleen.

Hän aloitti poistamalla Teron työjatkuvuuden ja viiden murhan aikajanan. Kuuden kuvan teknisestä selityksestä jäi kaksi virkettä: poliisi tutki yhteyttä vanhoihin kuva-aineistoihin, ja Mira Lehtisen kuvat olivat osa kokonaisuutta, jonka vuoksi hänen katoamisensa oli avattu uudelleen.

Vilman nimi jäi tekstiin vasta, kun se oli hänen luvallaan tullut julkiseksi. Kuvasta ei tullut sanaakaan.

Sitten Jarkko siirsi katoamisen alemmaksi ja nosti alkuun Outin keittiökuvan. Kuvatekstissä luki Miran nimi, Outin varmistama vuosi ja kuvaajana Outi Lehtinen. Alkuperäistä rajausta ei muutettu.

Ensimmäisessä kappaleessa Mira nauroi kesken leipomisen. Sen jälkeen tulivat Outin muistot, Tiinan ja Markuksen työpäivät ja vasta sitten katoaminen.

Jarkko kirjoitti iltaan asti.

Kun hän lähti Kehräämöstä, versio oli lyhentynyt lähes kolmanneksen. Nyt Mira mahtui siihen.

***

Johanna soitti torstaina 16. marraskuuta vähän ennen neljää.

Jarkko oli lähettänyt aamulla kolme kysymystä poliisin viestintään, kaikki sellaisia, joihin tarvittiin vain julkisen tiedon tarkennus.

– Korpela.

– Salonen.

– Sinulla oli kysymyksiä Mirasta.

– Oli.

Jarkko avasi muistionsa.

– Vahvistaako poliisi edelleen, ettei ruumista ole löydetty eikä Niemelä ole tunnustanut Miran surmaa?

– Vahvistaa.

– Ja että vuoden 2002 asiaa tutkitaan mahdollisena henkirikoksena, ei ratkaistuna henkirikoksena?

– Kyllä.

– Olette julkisuudessa sanoneet, että Niemelän ja Miran välillä oli henkilökohtainen yhteys. Voinko käyttää muotoa henkilökohtainen suhde?

Johanna oli hetken hiljaa.

– Voit. Olemme vahvistaneet sen tänään myös muille toimituksille. Suhteen laatua tai kestoa en kommentoi enempää.

– Entä kuvista syntynyt ristiriita?

– Voit sanoa, että poliisi tutkii heidän välillään ollutta erimielisyyttä Miran kuva-aineiston säilyttämisestä ja hallinnasta. Älä kirjoita, että se todistaisi surman motiivin.

– En kirjoita.

Jarkko merkitsi vastaukset.

Puhelun olisi voinut lopettaa siihen.

Johanna ei lopettanut.

– Yksi asia vielä.

– Niin?

– Se vuoden 2014 asiakirja, jonka toit meille. Ja Vilman tunnistaminen.

Jarkko odotti.

– Ne olivat ratkaisevia juuri silloin kun ne tulivat, Johanna sanoi. – Eivät yksin ratkaisseet kokonaisuutta. Mutta ilman niitä olisimme olleet hitaampia.

Jarkko katsoi pöydän reunalla olevaa kansiota, johon hän oli koonnut vuoden 2014 varmennetun ketjun.

– Ilman sinun säilyttämiäsi vuoden 2018 alkuperäisiä aineistoja teidän olisi ollut vaikeampi varmistaa, miten uudet löydöt liittyivät vanhaan tutkintaan.

– Ne olivat poliisin työtä.

– Niin oli kuvasarjan testaaminenkin. Ja se, että lähditte liikkeelle ennen kuin Vilmalla oli nimi.

Johanna oli hetken hiljaa.

Jarkko nojasi tuoliin.

– Oliko siinä meidän loppulausuntomme? Jarkko kysyi.

– Toivottavasti ei. Minä oletan, että te kirjoitatte rikoksista vielä jatkossakin.

– Todennäköisesti.

– Sitten me riitelemme vielä.

– Todennäköisesti.

– Hyvä.

Jarkko vilkaisi kelloa.

– Korpela.

– Niin?

– Vilman rajat ovat pysyneet toimituksessa. Ei kuvaa. Ei haastattelupyyntöä.

– Tiedän. Hänelle on kerrottu sekin.

– Selvä.

– Salonen.

– Niin?

– Julkaise oma juttusi.

Jarkko ehti naurahtaa.

– Tuo kuulosti vaarallisen paljon hyväksynnältä.

– Sitten muotoilen uudelleen. Minulla ei ole mitään sanottavaa siihen, mitä julkaiset niiden tietojen lisäksi, jotka juuri vahvistin.

– Parempi.

Puhelu loppui. Jarkko laski puhelimen ja palasi Mira-juttuun.

***

Perjantaina 17. marraskuuta Kehräämön toimitus näytti tavalliselta.

Se oli melkein loukkaavaa.

Kello oli vähän yli kymmenen. Verkossa seurattiin samaan aikaan kaupungin budjettiriihen jälkipyykkiä, keskustan liikennekatkoa ja kahta urheilujuttua. Rikostoimituksen puhelin soi aivan toisesta jutusta. Kahviautomaatin alla oli taas pieni lätäkkö, jota kukaan ei ollut pyyhkinyt.

Jarkko teki Mira-jutun viimeisen tarkistuksen.

Outi oli hyväksynyt omat sitaattinsa ja keittiökuvan käytön. Hän oli pyytänyt yhden sanan pois kohdasta, jossa Jarkko oli kuvannut Miran suunnitelmia ulkomaille. Sana teki suunnitelmista varmemmat kuin ne olivat olleet. Jarkko poisti sen.

Tiina oli tarkistanut nimensä ja yhden työvuoden. Markus oli vastannut viestillä, että hänen muistonsa sai käyttää siinä muodossa kuin oli sovittu.

Poliisin julkiset muotoilut olivat eiliseltä.

Päivi tuli pöydän viereen.

– Otsikko?

Jarkko näytti otsikon.

Päivi luki sen.

Mira Lehtinen halusi päättää itse, millaisena hänet nähtiin

Päivi mietti hetken.

– Se kestää.

– Niin minustakin.

– Kuva?

Jarkko avasi esikatselun.

Outin keittiökuva oli jutun pääkuvana alkuperäisessä rajauksessaan. Mira oli hieman kuvan sivussa, pöydällä näkyi kulho, reunassa osa toisen ihmisen käsivarresta.

– Hyvä, Päivi sanoi.

Jarkko katsoi häntä.

– Kuvatoimitus olisi saanut siitä teknisesti paremman rajaamalla tiukemmin.

– Tiedän.

– Miksi ette tehneet?

– Koska kuvaaja kielsi.

Päivi nyökkäsi kerran.

– Sitten se on siinä.

Hän ei jäänyt odottamaan julkaisua.

Jarkko luki jutun vielä kerran alusta loppuun.

Tero Niemelä mainittiin ensimmäisen kerran jutun puolivälin jälkeen. Viittä henkirikosta ja Vilma Koskiseen kohdistunutta murhayritystä koskeva epäily mahtui yhteen taustakappaleeseen.

Miran ja Teron suhde sekä kuvien säilyttämisestä syntynyt erimielisyys pysyivät poliisin vahvistaman tiedon rajoissa. Juttu ei tehnyt erimielisyydestä todistettua murhamotiivia eikä Miran kuolemasta varmaa.

Lopussa palattiin kirjeisiin ja ihmisiin, jotka muistivat Miran eri tavoin.

Viimeinen kappale oli lyhyt. Siinä ei ollut Teroa.

Jarkko painoi julkaisupainiketta.

Sivu latautui.

Hetken kuluttua Mira Lehtisen nimi oli Lystikkälän Sanomien etusivulla ilman Tero Niemelän nimeä samassa otsikossa.

Jarkko ei avannut kävijätilastoja.

Toimituksessa joku kirosi jumittunutta tulostinta. Päivi puhui puhelimessa budjettijutun otsikosta. Kahviautomaatin lätäkkö oli edelleen lattialla.

Jarkko sulki julkaisujärjestelmän ja otti pöydän sivussa olevasta pahvikuoresta Outin lainaaman alkuperäisen valokuvan.

Hän katsoi sitä vielä kerran ennen kuin laittoi sen takaisin.

Mira istui keittiön pöydän ääressä puulusikka kädessään, tahra hihassa, pää puoliksi kameraan päin.

Hän nauroi jollekin, jota kuvassa ei näkynyt.