Luku 7

Jarkon juttu oli ollut verkossa kolme minuuttia, kun Johanna avasi sen.

Jennin ja Kaisan kasvot olivat vierekkäin samalla tavalla kuin tutkintahuoneen seinällä. Lehden kuvissa ei näkynyt kaulajälkiä, arkistosähköpostia eikä alihankintakaaviota. Niiden alla oli otsikko, joka teki naisista julkisesti saman tapauksen: Lähteet: mallien murhilla mahdollinen yhteys.

Johanna luki ensin ingressin, sitten jutun loppuun ja uudelleen alusta. Hän pysähtyi jokaiseen varaukseen. Kahden toisistaan riippumattoman poliisilähteen mukaan murhia tutkittiin yhteisenä kokonaisuutena. Poliisi ei vahvistanut tapausten yhteyttä. Uhrien ammattia ei ollut vahvistettu valintaperusteeksi. Sana mallisarjamurhaaja esiintyi vain kuvauksessa siitä, millaista puhetta julkisuudessa saattoi syntyä.

KASVOT-yhteys oli kerrottu oikein. Molempien naisten kuva-aineistoa oli tapahtuman arkistossa, mutta aineisto käsitti tuhansia malleja ja Kaisa oli mukana vanhojen kampanjoiden kautta osallistumatta tapahtumaan. Arkistoa ei väitetty rikosten syyksi.

Tekotavasta jutussa ei ollut mitään. Ei kuristamista, puuttuvaa välinettä eikä jäljen kudottua pintaa.

Juttu oli huolellinen. Juuri siksi siitä ei voinut etsiä helppoa virhettä, johon poliisin vastauksen olisi saanut kiinnitettyä.

Johanna palasi ingressiin. Yhteinen tutkintakokonaisuus ei ollut Jarkon päätelmä kahdesta samankaltaisesta rikoksesta. Se oli heidän sisäisessä työssään käytetty ilmaus päätökselle, jonka Johanna oli tehnyt sunnuntaina oikeuslääkärin vertailun jälkeen. KASVOT-merkinnän saattoi löytää julkisista aineistoista. Tutkinnan organisointia ei.

Ainakin toinen lähteistä oli saanut tiedon poliisin sisältä. Toinen oli voinut vain vahvistaa hallinnollisen järjestelyn näkemättä aineiston sisältöä.

Johanna sulki jutun ja kirjoitti itselleen kaksi sanaa: jakelu ja myöhemmin. Jos hän alkaisi nyt kysellä ryhmältä, kuka oli puhunut Jarkolle, hän siirtäisi huomion väärään asiaan ja ilmoittaisi samalla kaikille, ettei luottanut heihin. Ensin heidän oli vastattava siihen, minkä kaupunki jo tiesi.

Viestinnän päivystäjä oli lähettänyt luonnoksen, jossa poliisi kiisti, että tapauksia tutkittaisiin sarjamurhina. Johanna poisti lauseen.

Hän kirjoitti tilalle, ettei poliisi vahvistanut henkirikosten yhteyttä ja että tutkinnassa selvitettiin useita mahdollisia yhteisiä tekijöitä. Sen jälkeen hän rajasi havaintopyynnöt Jennin ja Kaisan kotien ympäristöihin olennaisina iltoina. Omakohtaiset havainnot ihmisistä, ajoneuvoista ja poikkeavasta liikkumisesta olivat hyödyllisiä.

– KASVOT pois, hän sanoi Antille, joka luki luonnosta hänen vieressään. – Lehti on kertonut arkistosta. Me emme vahvista sen asemaa tutkintalinjana.

– Entä varoitus työntekijöihin kohdistuvista epäilyistä?

– Laajemmaksi. Ketään ihmistä tai ammattiryhmää ei pidä nimetä pelkkien kuvien, työyhteyksien tai verkossa esitettyjen väitteiden perusteella.

Antti luki tekstin loppuun.

– Tekotavasta ei sanaakaan.

– Ei edes kuolinsyystä. Jos joku tietää jäljestä, haluan edelleen tietää, mistä hän sen tietää.

Tiedote julkaistiin samana iltapäivänä. Se ei kiistänyt Jarkon jutun ydintä eikä vahvistanut sitä.

Viestinnän puhelimet alkoivat soida heti. Toimittajat kysyivät, miksi yhteyttä ei kiistetty, jos sitä ei voitu vahvistaa. Yksi halusi tietää, oliko Lystikkälässä liikkeellä naismalleja valitseva murhaaja. Toinen kysyi, pitäisikö mallien perua kotona sovitut tapaamiset. Poliisin vastaus pysyi samana: yksittäisten ihmisten turvallisuudesta ei annettu yleisohjeita todistamattoman motiivin perusteella, ja konkreettiset havainnot pyydettiin ilmoittamaan poliisille.

Iltapäivän verkkoseurannassa Jarkon jutun varaukset alkoivat lyhentyä. Yhdessä otsikossa kaksi poliisilähdettä muuttui poliisiksi. Toisessa mahdollinen yhteys muuttui sarjaksi. Kolmas julkaisu teki KASVOT-tapahtuman henkilöstöstä joukon, jonka yhteyksiä uhreihin poliisi selvitti, vaikka tiedotteessa ei mainittu tapahtumaa sanallakaan.

Johanna ei voinut vastata jokaiseen väärään painotukseen avaamatta juuri sitä tutkintalinjaa, jonka hän yritti suojata.

Ensimmäiset vihjeet tulivat ennen tiedotetta. Iltaan mennessä niitä oli enemmän kuin Jennin kuoleman jälkeisenä ensimmäisenä viikonloppuna yhteensä.

Suurin osa soittajista ei kertonut nähneensä mitään. He kertoivat lukeneensa keskustelupalstalta nimen, tunnistaneensa tapahtumakuvasta miehen tai muistaneensa jälkikäteen jonkun puhuneen malleista epämiellyttävällä tavalla. Jokainen yhteydenotto kirjattiin, ja jokaisesta oli erotettava havainto, päätelmä ja muualta omaksuttu tieto.

Mikko Vainion nimi toistui jo ensimmäisen vuorokauden aikana. Verkossa kiersi rajattu kuva Jennin ja Mikon vanhasta käyttöoikeusriidasta. Jenni oli jakanut sen riidan aikana alan suljettuun keskusteluryhmään, ja nyt vanha kuva oli nostettu sieltä uudelleen julkiseen kiertoon. Siinä näkyi Mikon lause siitä, että Jenni saisi katua asian viemistä eteenpäin, mutta ei sitä edeltäviä sopimuksia, laskuja eikä mitään hänen olinpaikastaan murhailtana.

Yksi vihjeenantaja sanoi nähneensä Mikon Vallinkadulla perjantaina. Kun Antti soitti uudelleen ja pyysi tätä kuvaamaan havainnon ilman nimeä, jäljelle jäi tummaan pukeutunut mies bussipysäkillä. Vihjeenantaja oli tunnistanut Mikon vasta nähtyään tämän kuvan keskusteluketjussa.

Toinen väitti Mikon seuranneen Jenniä pitkään. Väite perustui siihen, että sama kuvaaja oli merkitty useisiin julkisiin kuviin. Kolmannessa yhteydenotossa Mikon uhkaava viesti oli jo muuttunut tappouhkaukseksi.

– Hotellin aineisto kestää edelleen, Antti sanoi laskettuaan uuden tarkistusmuistion Johannan pöydälle. – Juhlasalin tallenne, huoltokäytävän kamera, kuva-aineisto ja neljä todistajaa. Mikään uusista vihjeistä ei sijoita häntä pois sieltä.

– Merkitään jokainen tarkistetuksi sitä mukaa, kun se on tarkistettu. Ei niputeta niitä sillä perusteella, että nimi on meille vanha.

He joutuivat silti palaamaan samoihin aikoihin, samoihin kuviin ja samoihin todistajiin. Mikon asema ei muuttunut. Työtunnit muuttuivat.

Tutkintahuoneen viereiseen työtilaan koottiin erillinen vihjepiste. Pöydän reunaan teipattiin kolme otsikkoa: omakohtainen havainto, muualta kuultu tieto ja nimetty epäily. Sama yhteydenotto saattoi joutua kaikille kolmelle lapulle ennen kuin soittajan kertomus oli käyty loppuun.

Vallinkadulta ilmoitettiin pakettiauto, jonka kyljessä oli valokuvausliikkeen nimi. Rekisterin selvittyä auto osoittautui huoltokuljetukseksi, joka kävi palvelukeskuksessa joka perjantai. Kaisan talosta ilmoitettu asiakirjasalkkua kantanut mies oli sama havainto, jonka naapuri oli kertonut jo ensimmäisissä puhutteluissa. Uusi soittaja ei ollut nähnyt miestä itse, vaan kuullut tästä talon pihalla.

Johanna kuunteli nauhoitetun puhelun, jossa nainen nimesi KASVOT-tapahtuman työntekijän. Hän oli tunnistanut tämän avajaiskuvasta ja muisti nyt nähneensä saman ihmisen Kaisan kotikadulla. Kysyttäessä nainen ei osannut sanoa, milloin havainto oli tehty, mitä ihmisellä oli yllään tai kumpaan suuntaan tämä oli kulkenut. Hän oli löytänyt kuvan edellisenä iltana ja valvonut sen jälkeen lähes aamuun selaamassa muita tapahtumakuvia.

– Hän uskoo nähneensä miehen, vihjepuhelun kirjannut tutkija sanoi. – Ei yritä johtaa harhaan.

– Siksi tämä tarkistetaan, Johanna vastasi. – Ja siksi se kirjataan havainnoksi vasta siltä osin kuin hän pystyy sen kuvaamaan ilman verkosta saatua nimeä.

Torstaiaamuna mies tuli poliisitalon asiakaspalveluun ja ilmoitti tappaneensa molemmat naiset.

Johanna kuuli hänestä vasta, kun ensimmäinen puhuttelu oli keskeytetty ja Antti tuli hakemaan häntä. Mies istui pienessä kuulusteluhuoneessa kädet pöydällä, märkä takki viereisen tuolin selkänojalla. Hän oli antanut nimensä ja henkilötunnuksensa eikä yrittänyt lähteä.

– Minä tein ne molemmat, hän sanoi Johannalle. – Sen ensimmäisen Vallinkadulla ja sen mainosnaisen meren lähellä.

Hän tunsi lehdissä julkaistun Vallinkadun osoitteen, tiesi Kaisan asuneen Vanharannassa ja osasi toistaa tiedot uhrien ammateista sekä väitteen murhien mahdollisesta yhteydestä. Hän kuvaili naisia julkisten kasvokuvien perusteella, mutta Jennin kerroksen hän sanoi väärin eikä osannut nimetä Kaisan taloa. Hän kertoi päässeensä asuntoihin lupaamalla naisille mallikuvauksia. Jennin hän sanoi tukehduttaneensa sohvatyynyllä ja Kaisan kuristaneensa paljain käsin. Asuntojen sisätiloista hän puhui yleisluontoisesti ja eri kerroilla eri tavoin. Ruokapöydän vedoksia, kahta lasia tai kummankaan naisen kaulalle jäänyttä jälkeä hän ei tuntenut.

Johanna ei korjannut häntä. Hän pyysi kertomaan tapahtumat alusta useamman kerran ja vaihtoi kysymysten järjestystä. Kertomus muuttui jokaisella kierroksella. Välillä Jenni oli avannut oven aamulla, välillä yöllä. Kaisa oli yhdessä versiossa tuntenut miehen ennestään ja toisessa huutanut tätä väärällä nimellä.

Miehen olinpaikat tarkistettiin siitä huolimatta. Jennin kuoleman aikaan hän oli yöpynyt valvotussa asumisyksikössä, jossa sisään- ja uloskirjaukset sekä henkilökunnan havainnot kattoivat illan. Kaisan murhailtana hän oli ollut toisella puolella kaupunkia päivystyksessä, ja käynti näkyi sekä potilastiedoissa että odotustilan tallenteessa. Puhelimen sijaintitiedot tukivat molempia.

Tunnustus suljettiin pois vasta, kun kertomus, salaiset rikospaikkatiedot ja miehen liikkeet oli tarkistettu. Silloin Johannalla oli asiasta enemmän paperia kuin useasta aidosta vihjeestä yhteensä.

– Jos olisimme kertoneet kuristamisesta, Antti sanoi käytävässä, – hän olisi voinut käyttää sitä seuraavassa versiossa.

– Jos olisimme kertoneet jäljestä, hän olisi voinut kuvata välineenkin lehdestä. Nyt tiedämme, ettei hän ollut kummassakaan asunnossa.

Mies ohjattiin takaisin hoidon piiriin. Hänen tunnustuksestaan ei tiedotettu. Samana päivänä vihjelinjalle tuli kuusitoista uutta nimeä.

Perjantaina Helena Vartiainen toi poliisitalolle kolme laatikkoa, muistitikun ja taulukon, jonka hän oli koonnut pääalihankkijoiden tiedoista. Tapahtuma oli päättynyt, mutta arkiston purku ja aineistojen palautukset jatkuivat edelleen. Helena näytti nukkuneen vähän. Hän oli silti merkinnyt jokaiseen kansioon sopimusketjun, vastuuhenkilön ja sen, mitä aineistosta vielä puuttui.

– Digitointipaketti on tässä, hän sanoi ja avasi ensimmäisen laatikon. – Vanhat kampanja-aineistot, kuvien tarkistus, tiedostonimien yhtenäistäminen ja käyttöoikeusmerkintöjen siirto. Työ tilattiin osana arkistokokonaisuutta pääalihankkijalta, joka jakoi sen kahdelle yritykselle. Toinen niistä välitti osan tarkistuksesta eteenpäin.

Sopimukset kertoivat, mikä yritys vastasi mistäkin aineistoerästä. Laskuissa olivat tehdyt tunnit, työvaiheet ja päivät. Päävastuullisten sekä vakituisten työntekijöiden nimet saatiin esiin. Myös useimpien tilapäisten työntekijöiden työsuhteet pystyttiin varmistamaan.

Yksittäisten vuorojen kohdalla aineisto muuttui epätarkemmaksi. Alimman työpaketin tunteja oli laskutettu suoritteina ja kahden tai kolmen työntekijän vuoroina. Yrityksen oma luettelo kertoi, ketkä olivat tehneet KASVOT-työtä tapahtuman aikana, mutta ei sitä, kuka oli ollut minäkin päivänä yhteisellä työasemalla. Vuorojen vaihdot oli sovittu puhelimitse eikä kaikkia muutoksia ollut siirretty jälkikäteen listaan.

– Yritykset eivät kiistä työtä eivätkä tunteja, Helena sanoi. – Puuttuva osa on se, kuka käytännössä teki minkäkin vuoron.

– Saammeko kaikki henkilöluettelot, jotka yrityksillä on? Johanna kysyi.

– Saamme. Ongelma on, etteivät henkilöluettelot ja palkkatiedot yksilöi työasemaa tai aineistoerää. Yksi ihminen on voinut tarkistaa tiedostonimiä aamulla ja toinen jatkaa samalla tunnuksella iltapäivällä.

Antti siirsi taulukon omalle puolelleen.

– Entä keskiviikko, jolloin Kaisan viesti lähetettiin?

Helena osoitti neljää päällekkäistä riviä. Kahden vastuuhenkilön läsnäolo voitiin vahvistaa. Lisäksi yritykset olivat laskuttaneet kuuden teknisen työntekijän työtä. Nimiluetteloissa oli yhdeksän mahdollista tekijää, koska saman päivän vaihdoista ei ollut yhteistä kirjausta.

Kaikki yhdeksän oli tarkistettava. Sen lisäksi oli selvitettävä, saattoiko työasemaa käyttää joku, jonka varsinainen tehtävä oli ollut toisessa huoneessa.

Helena sulki kansion mutta ei noussut.

– Työntekijöiden nimiä ja kuvia kiertää nyt verkossa, hän sanoi. – Niitä poimitaan tapahtumakuvista. Yksi ihminen nimettiin siksi, että hänellä oli kulkulupa ja hän seisoi Jennin takana avajaiskuvassa. Hän työskenteli valojen kanssa eikä käsitellyt arkistoa lainkaan.

– Onko hän saanut uhkauksia?

– Ainakin viestejä. Muutakin kuin kysymyksiä. Ihmiset lähettävät meille kuvakaappauksia ja vaativat kertomaan, kuka kuvissa on. Voiko poliisi sanoa, ettei työntekijöitä epäillä?

Johanna katsoi laatikoita. Niissä oli paljon sellaista tietoa, jota he olivat pyytäneet ja joka oli toimitettu ilman vastarintaa. Samalla juuri työntekijäketju oli edelleen avoin.

– Yhtäkään nimettyä työntekijää vastaan ei tällä hetkellä ole näyttöä, hän sanoi. – Mutta tämä keskustelu ei ole poliisin julkinen lausunto, eikä koko arkiston käyttäjäjoukkoa ole vielä voitu sulkea tutkinnasta. Jos teiltä kysytään, voitte viitata tiedotteeseen: ketään ei pidä nimetä pelkkien kuvien, työyhteyksien tai verkossa esitettyjen väitteiden perusteella. Arkiston käyttöä ja henkilöstöä selvitetään edelleen.

– Eli ne jäävät kuvissa epäillyiksi.

– Julkinen epäily ei ole poliisin epäily. En pysty poistamaan sitä kertomalla tutkintalinjasta enemmän kuin voimme kertoa.

Helena nyökkäsi, mutta ei helpottuneena. Hän keräsi omat paperinsa ja jätti laatikot heille.

Seuraavina päivinä Johanna ja Antti kulkivat ketjua yritys kerrallaan. He pyysivät palkka- ja vuorotiedot, vertasivat kulkulupia työpäiviin ja kävivät läpi nimet molempien uhrien tunnettujen kontaktien kanssa. Suurin osa riveistä avautui. Joku oli ollut paikalla vain kaapelointipäivänä, toinen käsitellyt pelkkiä uusia portfolioita, kolmas työskennellyt rakennuksen toisessa osassa. Nimetyt vastuuhenkilöt pystyivät kertomaan tehtävistään ja työtovereistaan, eikä heidän yhteyksistään Jennin tai Kaisan elämään löytynyt muuta kuin tapahtuman laaja arkisto.

Tiistai-iltana pöydälle jäi kaksi eri versiota saman viikon vuorolistasta. Ensimmäinen oli lähetetty pääalihankkijalle ennen tapahtuman avautumista. Toinen oli tulostettu arkistotilan ilmoitustaululle ja täydennetty kuulakärkikynällä. Kolme nimeä oli vaihdettu, mutta muutosten vieressä oli vain etunimet ja nuolet. Laskutus seurasi toteutuneita tunteja, ei tulosteen alkuperäisiä nimiä.

Johanna asetti listojen viereen kulkulupatiedot. Ne kertoivat, millä kortilla rakennukseen oli tultu, mutta eivät sitä, kuka oli istunut missäkin huoneessa. Yksi työntekijä oli käynyt ulkona tupakalla toisen avatessa oven sisältä. Kahdelle tilapäiselle tekijälle oli annettu saman päivän aikana peräkkäiset kulkuluvat, koska ensimmäinen kortti ei ollut toiminut.

Antti toi kuultavaksi alimman työpaketin vuoroja järjestäneen esimiehen. Mies vastasi kysymyksiin ja luovutti puhelimestaan viestiketjut, joilla työntekijät olivat vaihtaneet vuoroja. Viesteissä puhuttiin aamusta, loppupäivästä ja siitä, kuka ehtisi jatkaa toisen jälkeen. Työasemaa tai käsiteltyä aineistoerää niissä ei nimetty.

– Meillä oli tehtävälista huoneessa, mies sanoi. – Kun yksi lopetti, seuraava jatkoi siitä, mihin kansioon työ oli jäänyt. En minä käynyt katsomassa jokaista vaihtoa.

– Oliko työssä ihmisiä, joita näissä nimilistoissa ei ole?

Mies vertasi papereita pitkään ennen kuin vastasi.

– Yrityksistä tuli joskus joku toisen tilalle. Minulle ilmoitettiin, että vuoro hoidetaan. Jos vastuuhenkilö pysyi samana ja tunnit täsmäsivät, en aina pyytänyt uuden tekijän nimeä erikseen.

Hän ei yrittänyt salata puutetta eikä pystynyt korjaamaan sitä jälkikäteen. Yritystasolla jokaiselle tunnille löytyi laskuttaja ja sovittu työ. Henkilötasolla osa vuoroista päättyi lauseeseen, että joku oli tullut toisen tilalle.

Johanna merkitsi aukot. Kaikki asiakirjoissa nimetyt ihmiset tarkistettiin, mutta nimet eivät muodostaneet täydellistä rajaa sille, kuka oli voinut olla arkistotilassa. He olivat päässeet ketjua pitkin työpöydän ääreen saakka. Viimeinen tuoli jäi ilman varmaa käyttäjää.

Keskiviikkona viidestoista lokakuuta Johanna palasi sanoihin, jotka olivat käynnistäneet edellisen viikon.

Tieto yhteisestä tutkintakokonaisuudesta oli merkitty ryhmän tilannekatsaukseen ja välitetty oikeuslääketieteelliselle yksikölle, tekniselle tutkinnalle, päivystävälle johdolle sekä viestinnälle, jotta erilliset tiedustelut osattiin ohjata samaan tutkintaan. Sen olivat saaneet myös ne poliisit, joiden tehtävänä oli käydä läpi kahden tapauksen vihjeitä ja vanhoja yhteystietoja. Kaikki eivät tienneet salaisesta jäljestä. Riittävän moni tiesi kuitenkin, että tapaukset oli yhdistetty.

Jakelun tarkistaminen ei tuottanut yhtä pientä piiriä, jonka keskeltä lähde olisi voitu löytää. Johanna ei alkanut kutsua ihmisiä yksitellen huoneeseensa tai vaatia selvityksiä koko ryhmältä. Hän merkitsi tiedon jakelun vastaisuudessa suppeammaksi ja sulki listan.

Puhelin soi hänen pöydällään. Jarkon nimi näkyi näytössä ensimmäisen kerran jutun julkaisemisen jälkeen.

– Salonen.

– Korpela. KASVOT-työntekijöitä nimetään verkossa. Onko poliisi kuulustellut tapahtuman henkilöstöä epäiltyinä vai taustatietojen vuoksi?

Kysymys oli sellainen, johon Johanna olisi vielä viikko sitten vastannut rajaamalla: henkilöstöaineistoa käytiin läpi, mutta nimettyjä epäiltyjä ei ollut. Hän olisi samalla voinut oikaista pahimman tulkinnan paljastamatta tutkinnan sisältöä.

Nyt sama vastaus olisi jatkanut yhteyttä, jossa Jarkko sai häneltä enemmän kuin muut toimittajat mutta vei silti lähteiltään saamansa oikeansuuntaisen tiedon julkisuuteen, vaikka Johanna oli varoittanut seurauksista.

– Tästä lähtien kaikki kysymyksesi kulkevat poliisin virallisen viestinnän kautta, Johanna sanoi.

Linjalla oli lyhyt hiljaisuus.

– Koskeeko se myös taustatietojen tarkistamista?

– Kaikkia kysymyksiäsi.

Jarkko veti henkeä.

– Selvä. Teen niin.

Hän ei pyytänyt anteeksi eikä puolustanut juttuaan. Puhelu päättyi siihen.

Johanna laski puhelimen näytölleen ja avasi uudelleen digitointipaketin taulukon. Yhden vuoron kohdalla oli päivä, kahdeksan laskutettua tuntia ja kaksi työntekijää. Nimikenttä oli tyhjä. Seuraavalla rivillä aineistoerä oli siirtynyt tarkistuksesta yhteiselle työasemalle ilman käyttäjän tunnusta.

Jarkko oli joskus tuonut hänelle nimen, jota poliisin omat listat eivät olleet vielä yhdistäneet oikeaan paikkaan. Nyt sellainen tieto ei enää kulkisi heidän välillään. Jarkko oli tehnyt ratkaisunsa toimittajana, eikä Johanna voinut vaatia häntä peruuttamaan sitä. Johanna hyväksyi hinnan, koska ei enää luottanut tiedon ajoitukseen.

Johanna siirsi tyhjän nimikentän erilliseen tarkistuslistaan ja palasi sopimusketjun ensimmäiselle sivulle. Hän jatkoi siitä, mihin asiakirjat vielä vastasivat.